Suhtautumisvaikeuksia

Ihminen on tuomitseva olento. Minäkin olen, myönnän. Mehän tuomitsemme toisiamme, tuttujamme ja jopa täysin vieraitakin ihmisiä jo pelkästään ensivaikutelman, olemuksen, vaatteiden, nähdyn tai kuullun perusteella. Ihmisestä muodostetaan välittömästi joku mielikuva tuntematta häntä tai kuulematta hänen tarinaansa.

Helpoin tapa suhtautua narkoleptikkoon, on tuomita. Nukkuminen taudin näkyvimpänä oireena on jotenkin paljon enemmän paheksuntaa herättävä kuin muiden sairauksien. Ihmisten on vain vaikeaa ymmärtää, että nukahtamista ei voi estää mitenkään. Onhan se nyt terveelle jopa luonnotonta nukahtaa esimerkiksi koulussa jo aamun ensimmäisellä tunnilla heti yöunien jälkeen. Mutta minulle se ole. Energia ja uni ei varastoidu kuten terveellä ihmisellä.

Sanotaan, että viimepäivinä olen nähnyt kahta täysin erilaista suhtautumista narkolepsiaan.

Niin huono ihminen kun olenkin, kirjoitan nyt kuitenkin juttuni tunnilla. Kun oikea fiilis iskee tylsällä tunnilla, on kai parempi näyttää siltä, että tekee edes jotain. Ja on hereillä. Aamu alkoi kahdella tunnilla matikkaa, mikä on minulle erittäin haastava tilanne. Aamulla heti heräämisen jälkeen ei vielä oikeasti ole välttämättä edes hereillä ja keksittyjen lukujen pyörittely eestaas ilman sen syvempää ymmärrystä aiheeseen on väistämättäkin puuduttavaa. Heräsin kuitnkin tunnilla siihen, että opettaja heitti kynällä ja käski heräämään. Heräsin ihan hölmistyneenä.

Siinä hetkessä en kuitenkaan oikein tiennyt miten suhtautua tilanteeseen. Toisaalta otin asian huumorin kannalta. Toisaalta opettaja hoiti tilanteen niin kuin ehkä olisi hoitanut kenen tahansa nukkuvan kohdalla. Toisaalta kuitenkin ajattelin, että ehkä opettaja ei nyt ihan ollut tajunnut tilannettani. En hätkähdä ihan pienestä, mutta itse olisin hoitanut tilanteen hiukan eri tavalla, enkä ainakaan näin julkisesti. Tähän kuitenkin olen saanut tottua vuosian aikana ja näköjään saan tottua vielä tulevassakin. Miksi siihen nukkumiseen on niin vaikea suhtautua järkevästi?

Opettajan puolustukseksi täytyy sanoa, että hän ei muistanut narkolepsiaani siinä hetkessä. Jäin kuitenkin miettimään, että pitääkö minun kulkea narkoleptikko-lappu otsassa kaikkialla saadakseni ihmiset suhtautumaan itseeni edes vähän paremmin? Pitääkö aina selittää ihmisille?

Tämänhetkisessä työyhteisöjaksopaikassani, sanotaan vaikka paikka X, olen taas saanut niin huippua kohtelua, että en oikein osaa suhtautua siihenkään. Eräänä päivänä istuin koneella ja totesin ääneen, että nyt väsyttää. Paikan X johtohahmo tokaisi, että nuku hetki niin helpottaa. Siis mitä!? Joku ihan oikeasti ymmärtää sen, että nukkumalla hetken "luvallisesti", selviän tilanteesta tuplasti nopeammin kuin koomailemalla unen ja hereilläolon rajamailla yrittäen väkisin pysyä hereillä. Toivoakin siis on! Ehkäpä tulevaisuuden maailmassa en enää olekaan ongelmia aiheuttava laiska kummajainen, vaan ihan tavallinen ihminen. Tai en ehkä koskaan tavallinen, mutta helpommin ymmärrettävissä.