sunnuntai 5. elokuuta 2018

Arkielämän haasteita

"Päivät kuluvat hitaasti, mutta vuodet vierivät vauhdilla."

Paljon on taas tapahtunut. Tämä blogi on hiljentynyt huomattavasti yksinkertaisen energianpuutteen vuoksi. Tunnelin päässä näkyy kuitenkin valoa. Olen viime aikoina viettänyt melkein enemmän aikaa Uniklinikalla kuin kotonani, mutta paljon parannuksia on myös saatu aikaan. 

Kuten jo viimetekstissäni totesin, on työelämään astuminen tuonut esiin faktan, etten ehkäpä olekaan ihan niin oireeton ja helppo tapaus kuin olen itse viime vuodet luullut. Opiskelijaelämässä oli helppo hakea itse tasapainoa elämään ja aikatauluttaa työskentelyä oman voinnin mukaan, mutta työelämässä pelataan tietysti työelämän säännöillä. Rehellisesti sanottuna oikeaksi ongelmaksi koen tällä hetkellä oman työmoraalini, jonka mukaan kahdeksan tunnin työpäivänä tehokasta työaikaa on kahdeksan tuntia. En osaa enää olla entisellä tavalla sujut oman oireiluni kanssa, koska työskentelystäni maksetaan. 


Onneksi uudet hoitotoimenpiteet ovat omalta osaltaan tuoneet arkeen pientä helpotusta. Olen ollut miljoona kertaa kiinni milloin minkäkinlaisissa piuhoissa ja vempeleissä. Lopulta olen kuitenkin ollut todella tytyväinen, että tämänhetkinen terveydentilani on analysoitu niin tarkasti: univaje on aiheuttanut muun muassa soluille pahaa oloa ja hidasta palautumista. Narkolepsia itsessään oireilee edelleen päivittäin nukahteluina ja kasvaneessa määrin automaattisena toimintana, mikä on seurausta taistelusta nukahtamista vastaan. Todella hyvänä yönä on unta saatu analysoitua jopa huimat viisi tuntia yössä, joka kuitenkin sisältää heräilyjä ja liikehdintää. Leposyke on noussut. Rauta paennut elimistöstä. Sain myös ohimennen diagnoosin yliliikkuvista nivelistä. Positiivista on se, että pääsin puhtain paperein läpi uniapneatesteistä. 

Urheilu on jäänyt nyt pariksi kuukaudeksi kokonaan ja olo on ihan karmiva. Toki jatkuva hellekin ilmeisesti (toivottavasti) turvottaa, mutta kroppa tuntuu inhottavan tukkoiselta ilman kunnon liikuntaa. Samalla huomaan lihasteni huutavan tarvetta hieronnalle. Edelleen työpäivän jälkeen illat kuluvat leppoisasti unten mailla ja hereille pääsen suunnilleen siihen aikaan illalla, kun kaikki muut ovat jo menossa nukkumaan. Onneksi suhtautuminen töissä oireiluuni on ollut aivan käsittämättömän ymmärtäväistä ja sen myötä yritän taas kerran opetella armollisuutta myös itseäni kohtaan. Viisas mies on aikanaan sanonut, että kaikilla meillä on omat vastoinkäymiset, eikä kukaan pysty olemaan tehokkaan tuottelias kahdeksaa tuntia päivässä. 

Muutama viime kuukausi on ennenkaikkea opettanut itselleni taas ihan valtavan paljon. On pitänyt käydä läpi oman hyvinvoinnin tärkeyttä, kaivaa henkistä vahvuutta ja taistelutahtoa, mutta ennen kaikkea opetella muiden ihmisten lisäksi ymmärtämään itseään. Kukaan meistä ei ole kone. Tärkeiden asioiden uudelleenpriorisoinnin myötä olen myös päätynyt tekemään suuria päätöksiä koskien tulevaisuutta. Kuten jo alussa totesin, loppupeleissä kuitenkin tällä hetkellä näen tunnelin päässä pelkästään valoa. Asiat kehittyvät juuri oikeaan suuntaan. 

Jos jotakuta kiinnostaa seurata enemmän suunnitelmallista sisältöä arkipäivistäni työni parissa, löytyy toinen blogini täältä. Tämäkään blogi ei ole menossa lopulliseen kuolioon, mutta joutuu nyt odottamaan hetken, jotta energiatasot saadaan tasapainoon.