Mulla on ollut maailman paras kesä pitkiin aikoihin! Etätyösuosituksen vuoksi töitä on voinut tehdä mistä vaan, joten viimeiset kaksi kuukautta olen asunut meidän kesämökillä. Luonnon keskellä saa niin erilaisen yhteyden omaan sieluunsa, että kesä teki hyvää henkisesti ja fyysisestikin. Tarkoituksena oli sadepäivän sattuessa kirjoittaa blogia, mutta takkatuli ja käsityöt veivät mennessään.
Kaksi viikkoa sitten kotiuduin takaisin Helsinkiin.
Tarkoitus oli kirjoittaa silloinkin blogia, mutta mun luokse muutti pitkän
odotuksen jälkeen Alpo-pentu, joka vei mennessään. Ja vie edelleenkin ihan joka
ikinen päivä. Alpo on oman elämäni ensimmäinen ikioma lemmikki ja kissa, joten
jokainen päivä on aina täynnä uutta ja ihmeellistä. Vapaa-aika on kulunut Alpon
kanssa touhutessa kaikkea mahdollista saunomisen, valjaiden käytön opettelun ja
lahjetta pitkin kiipeämisen kieltämisen parissa. Alpo on tuonut ihanaa uutta
energiaa elämään ja iltaisin on ollut niin kova väsymys, että Alpo kainalossa
uni on tullut ennätysvauhtia.
Tänään viimeksi mietin, että mistähän löytäisin motivaatiota
kirjoittaa, kun kohtalo ystävällisesti lähetti motivaation. Sain aamupäivällä
hyvältä ystävältä kuvan, missä istutaan porukalla autossa ja minä nukun etupenkillä
kaksoisleukani kanssa. Ensin nauratti ”onneks on oma airbag mukana”. Sitten
alkoi harmittamaan. Tarina kuvan taustalla on, että lähdin keskellä yötä yksin
matkustamaan Lahdesta Brysseliin ja päästyäni perille tuttujen ihmisten pariin
ja etenkin autoon, vei arvatenkin uni voiton taistelussa. Jotenkin vaan
pysäytti todella vahvasti, että joku itselleni läheinen ja tärkeä ihminen on
ottanut tilanteesta kuvan ja pitää sitä vielä hauskana.
Kesän aikana opin sen, että oman totuuden puolesta pitää
uskaltaa puhua. Kuinka monesti tulee kuitattua naurulla tilanne tai kommentti,
joka ei edes hymyilytä? Kyynel silmässä päätin olla tällä kertaa rehellinen
itselleni. En
halua valittaa tai vaatia itselleni erityiskohtelua narkolepsian takia, mutta
se, mitä käyn sairauden puolesta läpi ihan joka ikinen päivä on silti osa
elämäni todellisuutta. Se, että narkolepsiasta ei välttämättä näy muita oireita ulospäin
kuin nukahtelua, ei poista muiden oireiden olemassaoloa minulle. Se, että
jaksan hymyillä, ei poista sitä todellisuutta, että välillä on ihan
sietämättömän paha olla. Tarpeeksi kova väsymys sattuu kaikkialle.
Kerroin ystävälleni, miksi kuva ei naurata ja sain
vastauksena anteeksipyynnön, vaikken sitä olisi tarvinnut. Tapahtunut sai
kuitenkin taas muistamaan, kuinka äärettömän tärkeää on puhua näistä asioista,
jotta jonain päivänä narkoleptikotkin saisi elää rauhassa olematta pelottavia
kummajaisia tai kuten tässä tapauksessa, vitsi. Kesken ajatuksen Alpo ryömii rähmä
silmässä pesästään ja tulee kylkeen. Kehrää ja leipoo pehmeillä pentutassuillaan.
Muistuttaa, että tärkeää on keskittyä nykyhetkeen, itselleen tärkeisiin asioihin ja hyväksyä kanssaihmiset ihan just sellaisenaan – rähmä silmässä, narkoleptikkona, terveenä, muuten vaan ja myös huonon vitsin
jälkeen.
 |
| Alpo 3kk |
