torstai 28. syyskuuta 2017

Uusia tuulia

Hassua, miten pienetkin asiat voi välillä tuntua mullistavan koko elämän. Mä olen leijaillut niin pää pilvissä pari viikkoa ja touhunut omia juttujani, etten ole ehtinyt edes istahtaa koneen äärelle kirjoittamaan. Tai olisinhan minä ehtinyt, muttei yksinkertaisesti vaan ole huvittanut.

Sain pari viikkoa sitten töitä Fressiltä. Käyn muutaman vuoron viikossa pyörimässä asiakaspalvelijan roolissa meidän respassa ja voi luoja, kun olen tykännyt! Siis käydä töissä. Urheilun ja oman osaamisen yhdistäminen on ollut yksi fiksuimpia tekojani vähään aikaan, sillä töissä ei ole vaan mukavia asiakkaita ja työkavereita, vaan myös ihana energia, jota imeä itseensä päivän aikana. Lisäksi olen pikkuhiljaa kerännyt itse kokemusta meidän palveluista käyttäjän näkökulmasta ja maailma on avartunut ihan mielettömästi.

Olen käynyt nyt pari kertaa kokeilemassa Yin lämpöjoogaa ja voin muuten suositella ihan kaikille! Tänäaamuna ihana ohjaaja vielä kertoi, kuinka erilaisissa asennoissa avataan erilaisia kehon kanavia pitkien venytysten avulla, jotka vaikuttavat mm. hengitykseen, ruoansulatukseen, kireyteen, stressiin... Kehonhuolto ainakin omalla kohdalla on aina ollut hävettävän heikkoa ja tuntuu ihan maagiselta huomata, kuinka omasta kropasta alkaa paukahtelemaan jumit auki ja virrata veri ihan päässäkin asti. Toiminnan ihmisenä en olisi koskaan osannut arvata nauttivani joogaamisesta.

Kuten sanoin, työilmapiiristä on helppo haalia energiaa itselleenkin mukaan ja olenkin taas aloittanut liikunnan säännöllisesti. Vaikka alku tuntuu hankalalta ja kroppa väsähtää, niin tottumisen jälkeen on vaan ihan eri olo. Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka pihistävät urheilulta aikaa esimerkiksi työ/koulukiireisiin ja lopulta huomaan, että stressitaso on noussut salakavalasti huippuunsa. Olen myös joogakokemukseni myötä huomannut, ettei urheilun aina tarvitse olla hikijumppaa, joka sattuu joka paikkaan seuraavana päivänä. Keho kaipaa myös huoltoa ja hellimistä välillä. Oma salainen aseeni stressiäkin vastaan onkin rutiiniksi kehittämäni sunnuntain tyttöjenilta. Omassa seurassani siis. Silloin on lupa ottaa vähän pidempi suihku, lakata kynsiä ja tehdä kasvonaamioita.... ottaa oikeasti vähän minäaikaa päästääkseen irti menneestä viikosta ja valmistautuakseen seuraavaan.

Samalla haluan nyt kuvainnollisesti taputtaa itseäni selkään ja onnitella elämäni hienoimmasta päätöksestä, sillä olen ollut savuttomana kohta viisi kuukautta. Enää ei tarvitse hävetä omaa riippuvuuttaan ja herätä öisin tukehtumiseen, vaan on kumman puhdas ja kevyt olo sisäisesti. Enemmän tai vähemmän säännölliseksi käyneen tupakoinnin lopettaminen oli ollut mielessä jo pitkään ja alkukesästä tein viimeinkin päätökseni. Arvatkaa mikä yllätti eniten? Se oli helppoa. Vieläkin havahdun välillä tajuamaan, että koko asia ei ole edes käynyt mielessäni aikoihin. Olen myös henkisesti valmistellut mieltäni valitsemaan pakene-vaihtoehdon tiukan paikan  yllättäessä - on nimittäin olemassa niitäkin asioita, kun on helpompi yksinkertaisesti vain poistua paikalta taistelun sijaan.

Tämän syksyn olenkin päättänyt töiden ja opinnäytetyön lisäksi panostaa itseeni ja hyvään oloon. Narkolepsiakin tuntuu paljon enemmän kontrolloitavalta, kun muistaa kuunnella mieltä sekä kehoa ja tarjota niille aikaa ja rakkautta. Lääkäri on ollut alusta asti oikeassa sanottuaan, että paras lääke on säännöllinen elämänrytmi. Jollain tavalla myös toistaiseksi ainakin olen myös päässyt niskan päälle painajaisten kanssa ja olen opetellut nukkumaan yöni niinkuin normaalit - ilman valoa ja ääniä.

Elämä hymyilee ja minä hymyilen sille takaisin.