tiistai 5. kesäkuuta 2018

Toivoa Uniklinikalta

Huhhuh, kun kulkee taas aika ihan mieletöntä vauhtia! Mun blogin päivittelyt on valitettavasti jäänyt nyt vähemmälle, sillä kahdeksan tunnin työpäivät syö ihan kaiken mehun tästä ihmisestä.

Muuten harjoittelu on ainakin omasta mielestä mennyt tosi hyvin! Porukka on ihan mahtavaa ja mukavien ihmisten joukkoon on ollut tosi helppoa sopeutua. Työnkuva on juurikin sitä, mitä sinne olen mennyt tekemään. Muutama viikko sitten loksahti palaset paikoilleen ja opin käyttämään meidän omaa ohjelmistoa, jolla pystyy viemään vielä oman työskentelyn ihan uudelle tasolle. Viime viikolla oli kesäjuhlat, joita jotenkin päädyin mukaan järjestämään. Olen osallistunut myös asiakaspäiville, sekä leanin ja palvelumuotoilun aamupalatilaisuuksiin. Koska tässähän ei vielä ole yhdelle ihmiselle tarpeeksi, kävin viime viikolla vapaaehtoisena tekemässä pari päivää Arctic15-messuilla matchmaking-tiimin vetäjänä.

Eilen kävin ensimmäistä kertaa Uniklinikalla, joka ironisesti sijaitsee vielä työpaikkani kanssa samassa osoitteessa. Matka ei siis ollut pitkä. Klinikalla selvisi, että narkolepsian hoito, seuranta ja lääkitys on käytännössä ollut koko ajan sillä tasolla, että nyt laitetaan kaikki ihan uusiksi. Ryhdytään kuulemma kartoittamaan tilannetta mittailemalla  muun muassa nukahtamisviivettä uudestaan, ottamalla sydänfilmiä, analysoimalla unen laatua ja vähän kaikkea vielä siltä väliltä.

Valittelin lääkärille tämänhetkistä elämäntilannetta, jossa pärjään mainiosti aamupäivän töissä. Lounaan jälkeen alkaa väsymys puuduttaa. Kotiin päästyäni moinen tsemppaaminen särkee päätä ja nukun kuin tukki vähintään pari tuntia. Seitsemän aikaan illalla hyvällä tuurilla meikäläinen on taas mukana elämässä kiinni ja voin kertoa, että kaikesta ennakoinnista ja meal preppaukesta huolimatta tavallista arkitekemistä on niin paljon, ettei virta vaan enää riitä esimerkiksi urheilemaan. En edes uskalla ajatella kavereiden näkemistä, koska väsymys valitettavasti vaikuttaa myös sosiaalisuuden tasoon.

Niinpä nyt siis joudun myös antamaan periksi erittäin nuivasta suhtautumisestani kaikkiin lääkkeisiin. Uniklinikka lupasi olla mukana auttamassa uudenlaisen tasapainon hakemisessa ja pitää huolta myös yleisesti terveydentilan seurannasta. Lääkäri oli myös sitä mieltä, että vertaistukea olisi hyvä saada ja myönnän itsekin kaipaavani välillä ihmistä, jolle voi puhua vapaasti tietäen, että toinen tasan ymmärtää, mistä puhutaan.  Näin siis olen erittäin toiveikkaana tällä hetkellä elämän suhteen. Nyt kuukauden jatkunut väsymysaalto on keiltämättä syönyt välillä mielialaakin varsinkin iltaisin: joskus olisi ihan kiva tehdä normaalin ihmisen juttuja vapaa-ajalla. Ehkäpä vielä joskus saan kokea senkin aamun, kun herää oikeasti nukkuneena. Tai ajatellappa, jos pystyisi vaikka ihan oikeasti nauramaan!