keskiviikko 25. marraskuuta 2015

#sairaankaunis

Facebookissa pyörii "Sairaankaunis"-kampanja. Kirjotin sinne tänään oman tarinani ja päätin kopioida sen myös tänne, sillä en tiedä olenko koskaan kertonut tarinaani alusta asti.

Vuosi 2009. Sikainfluenssa on julistettu epidemiaksi. Joulukuu on märkä ja pimeä. Koulun liikuntasali on muutettu liukuhihnaksi, jossa ihmiset viedään jonosta pieniin koppeihin. ”Ei tästä mitään haittaa ainakaan ole.”
Jo parin kuukauden päästä alkavat oireilut, mutta kaikki on niin helppo laittaa murrosiän piikkiin. Seuraava vuosi elämästä on myllerrystä, hämmennystä ja pelkoa. Tietämättömänä sairaudestani en osaa valinnoillani sitä hoitaa ollenkaan ja oireet ovat todella voimakkaita. Ei riitä, että muut ihmiset pelkäävät, sillä alan pelkäämään myös itse itseäni.
Lopulta hakeudun lääkäriin itse, sillä huoli omasta terveydestä ja psyykkeestä alkaa olla kestämätön. Kuvailen lääkärille oireitani ja lääkäri nauraa epäilyksilleni. Saan kuitenkin lähetteen eteenpäin. Seuraa tutkimuksia ja testejä
.
Siinä se viimeinkin sitten on: helpotus, syy pelottaville oireille. Sikainfluenssarokote on laukaissut narkolepsia-katapleksian. Päätän masentumisen sijaan jatkaa eteenpäin ja pystyä samoihin asioihin kuin ennenkin. En enää koskaan aio antaa periksi sairaudelleni.
Ajan kanssa tilanne alkaa helpottua, sillä opin elämään sairauteni kanssa ja päivittäisillä valinnoillani lievittämään oireita jollain tasolla. Oireeton en siltikään ole, enkä sellaiseksi koskaan tulekaan. Nukahtelen useita kertoja päivässä. Saan päivittäin katapleksiakohtauksia. Unihalvauksia. Hallusinaatioita. Katkonaisia yöunia. Painajaisia. Herään huutaen. Herään pelosta vapisten. En uskalla nauraa kunnolla. En herää koskaan levänneenä.
Tulen olemaan sairas koko loppuelämäni ja terveyteni on kokenut kolauksen. Se ei kuitenkaan estä minua unelmoimasta ja menestymästä. Tiedän, että juuri tällaisena minä olen ‪#‎sairaankaunis‬.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Elämä jatkuu

Koen tällä hetkellä täysin tarpeettomaksi avautua omasta elämästä ja sen murheista viitaten Pariisin tapahtumiin. Päätin myös olla ottamatta kantaa asiaan millään tavalla, eiköhän tuota mediamyllytystä ole muutenkin jo ihan tarpeeksi. Ainakin minulle. Tänäaamuna löysin kuitenkin Facebookkini etusivulta iskujen aikana konserttitalossa paikalla olleen naisen tekstin:

" There's nothing that will fix the pain. I feel priviledged to be there for their last breaths. And truly beliving that I would join them, I promise that their last thoughts were not on the animals who caused all this. It was thinking of the people they loved. As i lay down in the blood of strangers and waiting for my bullet to end my mere 22 years, I envisioned every face that I have ever loved and whispered I love you. over and over again. reflecting on the highlights of my life. Wishing that those i love knew just how much, wishing that they knew that no matter what happened to me, to keep belieivng in the good in people"

Aion nytkin jättää koko kirjoituksen tähän ruotimatta sitä sen enempää. Herättäkööt se ihmisissä omia ajatuksia ja tunteita. Tänään olen kuitenkin katsonut ympärilleni vähän uusin silmin. Ymmärtänyt, miten paljosta olen kiitollinen. Ajatellut kaikkia ihmisiä, joita rakastan.





keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Uskon

" Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, 
ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen."

Tämän tekstin kirjoittaminen ja julkaisu on ollut ehdottomasti kaikista vaikein päätös sitten koko blogitouhun aloittamisen jälkeen. Nykypäivänä ihminen tulee niin helposti ennakkoluulojen leimaamaksi ja väärinymmärretyksi. Mutta se ei haittaa. Sillä mennään rehellisesti, mitä on saatu.

Tämä on valtavan iso asia käsiteltäväksi, saatikka sitten kirjoitettavaksi ymmärrettävään muotoon. Olen itsekin vielä vähän ymmälläni kaikesta, mutta aion pitää ajatuksistani kiinni niin kauan, kunnes joku pystyy todistamaan ne huonoiksi. Niin kauan kun oma pää pelaa ja pitää ihmisen oikealla tiellä, ei kai ajatukset voikaan olla huonoja. Tästä tulee varmasti erilainen teksti kuin aiemmista, mutta on kuitenkin rehellisesti omia ajatuksiani ja tapojani käsitellä elämää. Syy siihen, miksi en osaa vieläkään katkeroitua sairastumiseni takia. 

Miksi juuri meille tapahtuu ikäviäkin asioita? Miksi elämässä ei voi valita vain mukavia asioita? Miksi elämä ei mene ylipäänsä niinkuin on suunniteltu? Narkolepsiaan sairastumisen myötä olen yhä enemmän ja enemmän joutunut mielessäni pyörimään isojen kysymysten parissa. Niin isojen kysymysten, että niihin ei elämän aikana koskaan saa vastausta. Eikä ehkä kuulukaan.  Näiden isojen kysymysten kautta olen löytänyt merkitystä sanalle hengellisyys. Se on auttanut minua oppimaan antamaan anteeksi ja hyväksymään asioita helpommin. Jos en pystyisi hyväksymään elämääni sellaisena kun sen päivä kerrallaan saan, en oikeastaan edes eläisi.


Uskon Jumalaan. Jos ihminen voi uskoa väärin, minä kai teen sen niin, sillä en usko asioihin sanasta sanaan kuten kristillisyys tai Raamattu käskee. Koen edelleen oloni epämukavaksi, jos joudun kirkkoon laulamaan virsiä ja kuuntelemaan syyttäviä saarnoja. Voisin hyvinkin käydä yksin kirkossa istumassa kaikessa rauhassa omien ajatusteni parissa, mutta en ole koskaan päässyt sinne asti. Olen kuitenkin soveltanut tapani uskoa oman elämäni, havaintojeni, kokemusteni ja ajatusteni mukaiseksi. 

Uskon suojelusenkeleihin. Tunari kun olen, olen varmasti ollut siipien suojassa useammin kuin kerran elämässäni selvitäkseni tähän päivään asti. Suojelusenkeli on se, joka pitää meidät turvassa, laittaa siivet ympärillemme kun käymme illalla nukkumaan ja kulkee vierellämme pitäen meistä huolta. Uskon kuitenkin toisenlaisiinkin enkeleihin: he ovat ihmisiä ympärillämme, niitä kaikista tärkeimpiä. Uskonto on uskomista näkymättömiin asioihin ja ehkä yksi elämän tarkoituksista olisikin opetella näkemään heidän siipensä silloinkin, kun se on vaikeaa. He ovat kuitenkin ihmisiä, jotka ovat sattuneet matkamme varrelle ja päättäneet jäädä osaksi sitä. Se on itsessään mielestäni jo siipien arvoinen asia, sillä ihmisellä on aina mahdollisuus valita toisinkin. Lopulta mikään muu ei sido meitä toisiin ihmisiin, kun oma halumme.


Uskon siihen, että joku on suunnitellut elämäni valmiiksi jo hyvissä ajoin etukäteen. Uskon siihen, että tämä joku tietää kyllä minne olen menossa, sillä on itse luonut minun matkani alusta loppuun saakka. Hän tietää jokaisen tulevan valintani ja on sovittanut askeleeni niiden mukaan kulkemaan aina oikeaan suuntaa, sillä kaikella on tarkoituksensa. Lopulta asiat aina järjestyvät ja jälkeenpäin kaikilla vastoinkäymisilläkin on suuri merkitys elämässä, merkityksen huomaa usein kuitenkin vasta jälkikäteen. Ehkäpä elämän tarkoitus onkin juuri siinä, ettemme tiedä etukäteen sen tarkoitusta. En voi katua tekemiäni päätöksiä ja niistä koituneita seurauksia, sillä en vielä ole saanut selville niiden tarkoitusta. Asioille on aina syynsä.

Uskon siihen, että olemassaolollani on tarkoitus. Puhtaasti tieteeseen uskova ihminen näkee minun olemassaoloni sattumana, mutta uskon myös sen tarkoituksellisuuteen. Tuskin ketään meistä laitettaisiin tänne kulkemaan turhanpäiten, saatikka sitten huvikseen. Kaikki meistä eivät voi olla merkityksellisiä suurille väkijoukoille, mutta miettikääpä niitä ihmisiä ympärillänne, joille tiedätte olevanne merkityksellisiä. Tai miettikääpä niitä ihmisiä, joille ette edes tiedä olevanne merktyksellisiä: vastaantulevalle ihmiselle suotu hymy voi ihan oikeasti pelastaa paljon enemmän kuin arvaatkan. Minulla on kyllä joku tehtävä elämässäni, siksi ei koskaan saisi antaa periksi. 

Minusta nämä ovat kauniita ajatuksia, ja niin kauan kuin ajatuksemme ovat kauniita, olemme mekin kauniita sisältä. Se kai elämässä on tärkeintä: olla ihminen.