lauantai 29. syyskuuta 2018

Hieno elämä

Mulla on elämässä kaikki hyvin. Oikeastaan asiat on niin käsittämättömän hyvin, että "hyvä" tuntuu liian laimealta. Muutama viime viikko on ollut puhdasta taistelua jokaikinen päivä, mutta selvittyäni tänne asti ilman hermoromahdusta tai vatsahaavaa, aion nyt vain nauttia auringosta, kirpeästä ilmasta, hyvästä ruoasta ja tunteesta jossain äärettömän onnellisuuden ja kiitollisuuden välimaastossa.

Töissä on kaikki hyvin. Työparini lähti reilu kuukausi sitten jatkamaan opintojaan, joten jäin vastuuseen palveluidemme kehityksestä. Toki selkäni takana on valtava tuki esimieheltäni ja koko yrityksen henkilöstöltä. Harteilla painaa sopivan kokoinen vastuu, joka haastaa kasvamaan ja käyttämään omaa ammattitaitoa, mutta josta myös tiedän selviäväni. Ongelmaksi viimeisen kuukauden aikana kävivät kahdeksan tunnin työpäivät. Kuten viimeksi jo mainitsin, on elämäni pyörinyt pääasiassa työn ympärillä ja illan lyhyt hetki on mennyt ylläpitäessä arkisia elintoimintoja. Kun työn ja vapaa-ajan tasapaino katoaa, ei mieli saa tarpeeksi lepoa työasioista.

Eilen kuitenkin sain oman työharjoittelujaksoni päätökseen. Täytin oman ainoan henkilökohtaisen tavoitteeni ja solmin jatkosopimuksen, mikä tarkoittaa, että maanantaina saan palata taas työni äärelle. Se, mikä tulee muuttumaan on työaika. Aina uraorientoituneena olen joutunut pohtimaan uudestaan elämän tärkeitä asioita ja päätynyt tekemään osaltaan sekä raskaan että vapauttavan päätöksen siirtyä lyhennettyyn työpäivään. Osaan vain kauhuissani arvailla minkälainen taistelu ja paperisota on edessä tukiasioiden suhteen, mutta mielenrauhani on taas palannut, kun ymmärrän, että pääsen iltaisin harrastamaan urheilua. Puolen vuoden tauon jälkeen saan tasapainoni taas takaisin.

Harjoittelusta selviäminen tarkoittaa samalla myös sitä, että ihan pian edessä on valmistuminen. Suosiolla annoin opintojeni venähtää aiottua pidemmäksi, mutta olen ylpeä siitä, että haasteista ja narkolepsiasta huolimatta olen pystynyt opiskelemaan itselleni ammatin - vieläpä sellaisen, josta oikeasti nautin! Niinpä voin sanoa, että loppuvuodesta täällä ei enää kirjoita opiskelija tai harjoittelija, vaan palveluliiketoiminnan tradenomi ja palvelumuotoilija!

Sattumien kautta törmäsin äskettäin tuttuni kirjoittamaan juttuun sairastumisestani. Pysähdyin pohtimaan omaa elämääni vuosi sitten ja ymmärsin, että olen vuodessa saanut ja saavuttanut kaiken, mistä silloin stressasin ja haaveilin. On hyvä pitää ajatukset ja katse tässä hetkessä, mutta toisinaan vilkuilu eteen ja taakse saa ymmärtämään, kuinka hienon elämän on saanut.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Arkielämän haasteita

"Päivät kuluvat hitaasti, mutta vuodet vierivät vauhdilla."

Paljon on taas tapahtunut. Tämä blogi on hiljentynyt huomattavasti yksinkertaisen energianpuutteen vuoksi. Tunnelin päässä näkyy kuitenkin valoa. Olen viime aikoina viettänyt melkein enemmän aikaa Uniklinikalla kuin kotonani, mutta paljon parannuksia on myös saatu aikaan. 

Kuten jo viimetekstissäni totesin, on työelämään astuminen tuonut esiin faktan, etten ehkäpä olekaan ihan niin oireeton ja helppo tapaus kuin olen itse viime vuodet luullut. Opiskelijaelämässä oli helppo hakea itse tasapainoa elämään ja aikatauluttaa työskentelyä oman voinnin mukaan, mutta työelämässä pelataan tietysti työelämän säännöillä. Rehellisesti sanottuna oikeaksi ongelmaksi koen tällä hetkellä oman työmoraalini, jonka mukaan kahdeksan tunnin työpäivänä tehokasta työaikaa on kahdeksan tuntia. En osaa enää olla entisellä tavalla sujut oman oireiluni kanssa, koska työskentelystäni maksetaan. 


Onneksi uudet hoitotoimenpiteet ovat omalta osaltaan tuoneet arkeen pientä helpotusta. Olen ollut miljoona kertaa kiinni milloin minkäkinlaisissa piuhoissa ja vempeleissä. Lopulta olen kuitenkin ollut todella tytyväinen, että tämänhetkinen terveydentilani on analysoitu niin tarkasti: univaje on aiheuttanut muun muassa soluille pahaa oloa ja hidasta palautumista. Narkolepsia itsessään oireilee edelleen päivittäin nukahteluina ja kasvaneessa määrin automaattisena toimintana, mikä on seurausta taistelusta nukahtamista vastaan. Todella hyvänä yönä on unta saatu analysoitua jopa huimat viisi tuntia yössä, joka kuitenkin sisältää heräilyjä ja liikehdintää. Leposyke on noussut. Rauta paennut elimistöstä. Sain myös ohimennen diagnoosin yliliikkuvista nivelistä. Positiivista on se, että pääsin puhtain paperein läpi uniapneatesteistä. 

Urheilu on jäänyt nyt pariksi kuukaudeksi kokonaan ja olo on ihan karmiva. Toki jatkuva hellekin ilmeisesti (toivottavasti) turvottaa, mutta kroppa tuntuu inhottavan tukkoiselta ilman kunnon liikuntaa. Samalla huomaan lihasteni huutavan tarvetta hieronnalle. Edelleen työpäivän jälkeen illat kuluvat leppoisasti unten mailla ja hereille pääsen suunnilleen siihen aikaan illalla, kun kaikki muut ovat jo menossa nukkumaan. Onneksi suhtautuminen töissä oireiluuni on ollut aivan käsittämättömän ymmärtäväistä ja sen myötä yritän taas kerran opetella armollisuutta myös itseäni kohtaan. Viisas mies on aikanaan sanonut, että kaikilla meillä on omat vastoinkäymiset, eikä kukaan pysty olemaan tehokkaan tuottelias kahdeksaa tuntia päivässä. 

Muutama viime kuukausi on ennenkaikkea opettanut itselleni taas ihan valtavan paljon. On pitänyt käydä läpi oman hyvinvoinnin tärkeyttä, kaivaa henkistä vahvuutta ja taistelutahtoa, mutta ennen kaikkea opetella muiden ihmisten lisäksi ymmärtämään itseään. Kukaan meistä ei ole kone. Tärkeiden asioiden uudelleenpriorisoinnin myötä olen myös päätynyt tekemään suuria päätöksiä koskien tulevaisuutta. Kuten jo alussa totesin, loppupeleissä kuitenkin tällä hetkellä näen tunnelin päässä pelkästään valoa. Asiat kehittyvät juuri oikeaan suuntaan. 

Jos jotakuta kiinnostaa seurata enemmän suunnitelmallista sisältöä arkipäivistäni työni parissa, löytyy toinen blogini täältä. Tämäkään blogi ei ole menossa lopulliseen kuolioon, mutta joutuu nyt odottamaan hetken, jotta energiatasot saadaan tasapainoon. 

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Toivoa Uniklinikalta

Huhhuh, kun kulkee taas aika ihan mieletöntä vauhtia! Mun blogin päivittelyt on valitettavasti jäänyt nyt vähemmälle, sillä kahdeksan tunnin työpäivät syö ihan kaiken mehun tästä ihmisestä.

Muuten harjoittelu on ainakin omasta mielestä mennyt tosi hyvin! Porukka on ihan mahtavaa ja mukavien ihmisten joukkoon on ollut tosi helppoa sopeutua. Työnkuva on juurikin sitä, mitä sinne olen mennyt tekemään. Muutama viikko sitten loksahti palaset paikoilleen ja opin käyttämään meidän omaa ohjelmistoa, jolla pystyy viemään vielä oman työskentelyn ihan uudelle tasolle. Viime viikolla oli kesäjuhlat, joita jotenkin päädyin mukaan järjestämään. Olen osallistunut myös asiakaspäiville, sekä leanin ja palvelumuotoilun aamupalatilaisuuksiin. Koska tässähän ei vielä ole yhdelle ihmiselle tarpeeksi, kävin viime viikolla vapaaehtoisena tekemässä pari päivää Arctic15-messuilla matchmaking-tiimin vetäjänä.

Eilen kävin ensimmäistä kertaa Uniklinikalla, joka ironisesti sijaitsee vielä työpaikkani kanssa samassa osoitteessa. Matka ei siis ollut pitkä. Klinikalla selvisi, että narkolepsian hoito, seuranta ja lääkitys on käytännössä ollut koko ajan sillä tasolla, että nyt laitetaan kaikki ihan uusiksi. Ryhdytään kuulemma kartoittamaan tilannetta mittailemalla  muun muassa nukahtamisviivettä uudestaan, ottamalla sydänfilmiä, analysoimalla unen laatua ja vähän kaikkea vielä siltä väliltä.

Valittelin lääkärille tämänhetkistä elämäntilannetta, jossa pärjään mainiosti aamupäivän töissä. Lounaan jälkeen alkaa väsymys puuduttaa. Kotiin päästyäni moinen tsemppaaminen särkee päätä ja nukun kuin tukki vähintään pari tuntia. Seitsemän aikaan illalla hyvällä tuurilla meikäläinen on taas mukana elämässä kiinni ja voin kertoa, että kaikesta ennakoinnista ja meal preppaukesta huolimatta tavallista arkitekemistä on niin paljon, ettei virta vaan enää riitä esimerkiksi urheilemaan. En edes uskalla ajatella kavereiden näkemistä, koska väsymys valitettavasti vaikuttaa myös sosiaalisuuden tasoon.

Niinpä nyt siis joudun myös antamaan periksi erittäin nuivasta suhtautumisestani kaikkiin lääkkeisiin. Uniklinikka lupasi olla mukana auttamassa uudenlaisen tasapainon hakemisessa ja pitää huolta myös yleisesti terveydentilan seurannasta. Lääkäri oli myös sitä mieltä, että vertaistukea olisi hyvä saada ja myönnän itsekin kaipaavani välillä ihmistä, jolle voi puhua vapaasti tietäen, että toinen tasan ymmärtää, mistä puhutaan.  Näin siis olen erittäin toiveikkaana tällä hetkellä elämän suhteen. Nyt kuukauden jatkunut väsymysaalto on keiltämättä syönyt välillä mielialaakin varsinkin iltaisin: joskus olisi ihan kiva tehdä normaalin ihmisen juttuja vapaa-ajalla. Ehkäpä vielä joskus saan kokea senkin aamun, kun herää oikeasti nukkuneena. Tai ajatellappa, jos pystyisi vaikka ihan oikeasti nauramaan!

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Uusi alku

Elämässä ajoitus on kaikki kaikessa. En tarkoita nyt meidän suunnittelemaa ajoitusta, vaan sitä, kuinka oikeana aikana asiat vaan järjestyvät aina parhain päin. Itse sain tästä taas muistutuksen.


Ennen Belgiaan lähtöä keskusteluissa tulevan harkkapaikkani kanssa heitettiin ilmoille ajatus aloittamisen aikaistamisesta toukokuun alkuun. Koska tykkään ajatella aina askeleen verran pidemmälle ja ennakoida kaikki mahdolliset tilanteet, yritin päästä alustavasti katsomaan asuntoja Helsingistä jo ennen koko reissua. Näyttöpäivää edeltävänä iltana kaikki näytöt peruuntuivat kuitenkin syystä tai toisesta yksi kerrallaan - ja voi pojat, että kyynel silmässä turhautumisesta meinasin jo jäädä pois koko Belgian reissusta siltä varalta, että varma tieto tulee matkan aikana.

Päätin kuitenkin lähteä Belgiaan. Oikeastaan päätin ottaa irtioton kaikesta kotipuolen stressistä ja säätämisestä ja vaan nauttia olosta täysin rinnoin ihan muussa ja puhdistavassa ympäristössä. Viikon lopupuolella kuitenkin sain salaa kovastikin odottamani puhelun ja löimme lukkoon harjoitteluni alkamisen toukokuun alussa. Koska Belgiasta käsin en voinut tehdä oikeastaan mitään, vedin antaumuksella pari viimeistä päivää suklaata naamaan ja nautin vaan siitä tunteesta, kun palaset loksahtelevat paikalleen - vaikka niitä bisnesnaisen kenkiä en löytänytkään reissusta.

Kotiin päästyäni selaisin taas vaihteeksi asuntoja ja ilokseni huomasin juuri sopivana päivänä julkisen näytön asunnossa, johon olin iskenyt silmäni jo ennen reissua. Olisin mielelläni samalla reissulla käynyt katsomassa useammankin asunnon valinnanvaran vuoksi, mutta en saanut näyttöjä sovittua. Helsinkipäivä koitti ja asunto oli juuri niin sopiva kuin olin ajatellutkin ja seuraavana päivänä sain sähköpostiin vuokrapaperit uudesta kodista - ja uskokaa tai älkää katsojia ja kiinnostuneita oli todellakin useampiakin kuin vain minä!

Jääräpäisyyksissäni tein itse muuttourakastakin tarpeettoman hankalaa: vaikka kaikki merkit viittasi huonoon aikaan jokaisen pikkuseikankin mennessä pieleen, yritin silti pitää kiinni valitsemastani muuttopäivästä. Lopulta pienen herättelyn jälkeen heräsi omakin älyni ja päätin suosiolla ottaa lisäaikaa uuden muuttopäivän suunnitteluun ja lähteä välissä vanhempien luokse nauttimaan maaseudun orastavasta keväästä. Jälkikäteen ajateltuna tämäkin suunnitelmien muutos oli hyvin tarpeellinen, sillä tuntui hyvältä saada pieni irtiotto muuttolaatikoista ja koko Lahdesta ennen lähtöä.

Ja viimeinkin kun aika sitten oli oikea, pakkasimme eilen sujuvasti muuttokuormani autoon ja olin iltapäivällä jo koko sekamelskan keskellä uudessa kodissani. Lahden päässä auttamassa olivat ihanat muuttomiehet, jotka kuittailivat esimerkiksi omistamieni lyhtyjen määrästä. Ohitin kommentin hymyilemällä kertomatta, että puolet lyhdyistä olin piilottanut laatikoihin ja heidän näkemänsä määrä oli vain puolet todellisesta. Tänään siis olen ihastelut uutta kotiani, purkanut lyhtyjä muuttolaatikoista, yrittänyt etsiä oikeita paikkoja tavaroille... kävin myös ulkoilemassa sen verran, että totesin työmatkani olevan hitaalla kävelyllä viisi minuuttia ja kaupan ja kuntosalin näkyvän parvekkeeltani.

Näin siis muutaman mutkan - tosin täysin jääräpäisyyksissään itseaiheutetun - jälkeen pääsen ensi viikolla aloittamaan palvelumuotoilun harjoittelijana unelmieni paikassa ja samalla myös kääntämään ihan uuden sivun elämässä urapolulla, mutta myös uudessa kodissa ja kaupungissa. Omasta takataskustani löytyy aina varsinaisen suunnitelman lisäksi myös vähintään suunnitelman b sekä c, mutta tästä kokemuksesta viisaampana ymmärsin, että asiat eivät tapahdu pakottamalla. Asiat järjestyvät ja elämä vie meitä aina oikeaan suuntaan oikeana aikana.

Tänään aion kokeilla, miltä tuntuu käydä omassa saunassa. Lupaan nyt julkisesti laittaa sekä tänään että tästä eteenpäin jokaisena saunakertana puhelimesta herätyksen pitääkseni itseni hengissä!

Ja hei, ne bisnesnaisen kengätkin löytyi lopulta Helsingistä!

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Belgia

"Sinulla on aivot päässäsi ja jalat kengissäsi. Voit ohjata itsesi mihin suuntaan vain haluat. Olet omillasi ja tiedät mitä tiedät. Sinä olet se, joka päättää mihin suuntaan lähdet."

Saavuin eilen Belgiaan. Olin loppuviikosta kotona jostain syystä aivan loppu, enkä normaaliin tapaan osannut innostua matkasta etukäteen. Matkafiiliksen puuttuessa harkitsin jopa koko reissun perumista, mutta päätin silti lähteä. Lupasin itselleni ottaa viikon totaalisen irtioton kodin stressistä ja keskittyä täysillä vaan olemaan läsnä tässä hetkessä matkan ajan. Onneksi näköjään teen joskus järkeviäkin ratkaisuja, sillä jo eilen illalla kuukahtaessani viimeinkin sänkyyn, olin ikionnellinen tästä elämästä. 


Lentokoneessa pääsin exit-riville istumaan, joten jalkatilaa olisi ollut vaikka nukkua rivien välissä. Viereeni istahti myös mukava belgialainen nuori mies, jonka kanssa alkumatka nukuttiin kilpaa ja laskussa juteltiin mukavia elämästä. Sain hyvät matkavinkit häneltä. Belgian päässä oli sovittu, että Besiki tulee kentälle vastaan ja kieltämättä piti tosissaan keräillä itseään, kun yllätyksenä myös Sarah oli tullut kentälle vastaan.

Eilen kierreltiin alkupäivä Brysselissä ja käytiin syömässä. Erehdyin sanomaan, että viikon tavoite on syödä pudottamani kilot takaisin ja tavoite taisi tulla täyteen jo ekana päivänä. Iltapäivästä kierreltiin Besikin kotikulmia ja istuttiin teellä hänen vanhempiensa luona odottamassa auton vapautumista. Loppuillasta Besiki ajoi minut vielä Leuvenin opiskelijakaupunkiin hostellille. Majoitun viikon ajan kuuden hengen tyttöhuoneessa, mutta koska olin päivää muita aiemmin perillä, sain rauhassa nukkua viime yön omassa seurassani. 

Tänään on täälläkin sunnuntai ja kaikki paikat on kiinni. Tripadvisor jekutti sen verran, että patikoin suljetulle ravintolalle aamupäivällä. Kulmalta löysin pienen marketin ja kysyessäni lähintä avointa ravintolaa, laittoi omistaja ovet kiinni ja lähti kädestä pitäen näyttämään lähimmän pikaruokapaikan. Kaikki ihmiset on olleet ihanan ystävällisiä ja avuliaita tähän mennessä! Nytpä olen tämän päivän viettänyt pääasiassa ahmien lisää kaloreita (koska lomalla niitä ei lasketa), nukkuen ja odotellen muiden opiskelijoiden saapumista. 

Akut alkaa latautumaan ja tuntuu hyvältä ottaa vähän etäisyyttä kotipuolen härdellistä. Tajusin taas eilen, kuinka älyttömän ihania ihmisiä minulla on ympärilläni ja uskon, että viikosta tulee ihan mahtava. Kun alkaa tosissaan rakastamaan elämää, se rakastaa sinua takaisin. 


torstai 22. helmikuuta 2018

Tulevaisuusintoa

Elämä on niin hassua. Yhtenä hetkenä tekee mieli heittää hanskat naulaan ja hetken päästä tulevaisuus loistaa kirkkaammin kuin kevätaurinko. Tein itselleni työpöydälleni tästä vuodesta motivaatiotaulun : leikkasin ja liimasin mielenkiintoisia ja inspiroivia kuvia sekä tekstejä pahville, jotta voin hahmottaa omat visioni ja tämän vuoden tavoitteeni selkeästi.

Puurtaessani viimeinkin loppusilausta vaille valmiin opinnäytetyöni parissa, olen ajatuksissani välillä tuijottanut liimaamaani tekstiä: "When life calls, be ready." Niin ironista kuin onkin, juuri sillä suurimmalla pettymyksen ja epäonnistumisten hetkellä elämä soitti ihan kirjaimellisesti. Tästä alkoi parin viikon rumba, joka eilen sai hyvin onnellisen lopun, kuten elämässä kaikki muukin yleensä. Viime viikolla päädyin irtisanomaan itseni välittömästi Fressiltä, koska intuitio käski lähteä tämän mahdollisuuden perään samantien. Eilen vastaanotin unelmieni harjoittelupaikan ensi syksylle.

Myin viime viikonloppuna jo osan huonekaluistani pitäen silmällä mahdollista tulevaa muuttoa Helsinkiin. Nyt edessä on haasteena löytää jostain töitä kesäksi ja syksyllä pakata itsensä ja omaisuus täysin uusiin kuvioihin. Pelottaa, jännittää, innostaa. Tiedostan jo nyt joutuvani syksyllä tiukkoihin paikkoihin, mutta liian helppo työ ei kehitä ja palkitse. Myöskin usein oikea paikka on suunnata tuulta päin juuri sinne, missä mahdollisuuksien ja haasteiden määrä pelottaa eniten. Kaikki kuuseen kurkottajat eivät kapsahda katajaan ja onhan nykyään kuukin taivaalta tavoitettavissa.

Tämä viikko on mennyt ihan selvästi alkavan vatsahaavan ja hermoromahduksen sekä purkautuvan stressin pauloissa, koska olen päivät yrittänyt lähinnä keskittyä latailemaan akkuja. Eilen oli opinnäytetyöni viimeinen toiminnallinen osuus, joka meni ihan plörinäksi, mutta se ei tässä tilanteessa haittaa. Tänään menen illalla koulutukseen, jossa perehdytään somen hyödyntämiseen yrityskäytössä. Viikoksi venähtäneet huijauspäivän jälkeen olen taas ottanut itseäni niskasta kiinni ja palannut ruokavalioon sekä treenisuunnitelmaani - koska urheilustakin tinkiminen väsyttää.

Ylipäänsä olen huomannut ihan huikeita vaikutuksia pienillä muutoksilla, joita tehtiin loppuvuodesta. Kun treeni kulkee, on energisempi olo ja ruoka maistuu paremmin. Kun olen syönyt säännöllisesti huimat kuusi kertaa päivässä pieniä annoksia, olen välttynyt jo parin kuukauden ajan kokonaan ruokakoomalta, jonka vuoksi ennen en esimerkiksi töissä uskaltanut syödä ollenkaan. Säännöllinen ruokailu pitää verensokerin tasapainossa, annoskoko pysyy pienenä eikä aiheuta väsymystä ja sokerinhimo ei yllätä niin pahasti. Lisäksi urheilun ja ruokailun tasapaino on tuntunut tasapainottavan yöuniakin. Ja hei, kaikki ylimääräinen matkapöhö on karissut pois!

Olen nyt myös parin kuukauden ajan harrastanut mealpreppausta, jota ehdottomasti suosittelen kokeilemaan - oli sitten terve tai narkoleptikko! Käyn viikonloppuna tekemässä kerralla koko viikon ruokaostokset ja valmistan pikkubokseihin valmiiksi koko viikon ruoat. Ruokakulut pysyy kurissa. Eväät on helppo napata mukaan mihin vaan. Nälkäkiukku pysyy kurissa, kun ruoka on aina valmiina. Mikä parasta, ei tarvitse enää esimerkiksi työpäivän jälkeen käydä kokkaamaan sen vaarallisen väsymyksen pauloissa.

Minun motivaatiotaulussani lukee myös kaiken keskellä "Pysähdyn fiilistelemään, että kaikkihan menee ihan nappiin."

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Kaksituhattaseitsemäntoista

Eiköhän se olisi korkea aika summata kulunut vuosi ja pohjustaa tulevaa.

Katsellessani äsken tuulikaapissa hakijoita odottavia teinejä, tajusin kuinka pitkälle vuodentakaisista ajatuksista ja fiiliksistä olen tullut. Hassua katsoa taaksepäin edes vuoden verran ja huomata, että siellä häärii ihan eri ihminen. Kohta pyörähtää käyntiin kahdeksas kuukausi savuttomana ja alkoholittomana - edelleen elämäni parhaat päätökset. Olen viettänyt tänä vuonnna paljon minäaikaa, pohtinut elämää ja itseäni ja lopulta todennut, että on ihan ookoo nököttää yksin kotona muiden ravatessa baareissa, jos siitä tulee hyvä olo. Siinä on onnellisuuden a ja o.

Suurella rakkaudella aion muistaa ikuisesti toisen kotini Ljubljanassa, mahtavan viikon Wroclawissa ja hyvänpahan kesän Kökarissa. Koska olen elämässäni päättänyt kaikkien sääntöjen joukossa olla vahva poikkeus, pakkaan muutaman kuukauden päästä taas laukkuni ja suuntaan brändäysviikolle Belgiaan. Päätin myös venyttää suosiolla opintojani vielä ensi syksyyn, enkä todellakaan tiedä millä planeetalla aion harjoitteluni suorittaa: päätin kerrankin vähän relata ja katsoa mihin elämä vie.

Kävin muutama hetki sitten kehonkoostumusmittauksessa ja kaiken jo valmiiksi tiedossa olevan lisäksi selvisi, että soluillani ei mene kovin vahvasti. Palautuminenkin on suhteellisen hidasta. Näinpä päädyin ottamaan muutaman kerran personal trainer - paketin itselleni ja olen päässyt lopettamaan tämän vuoteni vahvasti räätälöityjen treenien parissa. Tavoitteena on katsoa olisiko ensi vuosi soluillekin suotuisampi, kunhan saadaa treenit pyörimään ja ruokailut kuntoon. Joulupukki oli fiksusti laittanut lahjapakettiin motivaattoriksi myös aktiivisuusrannekkeen.

Ikävä on edelleen ihan kamala, mutta pikkuhiljaa senkin kanssa oppinee elämään. Olen yrittänyt nähdä läheiseni rakkauden valokeilassa ja oppia hyväksymään, että mikään täällä ei lopulta ole pysyvää. Elämä on ikiliikkuja. En aio höpötellä mitään uudesta vuodesta ja uudesta minästä, vaan totean, että vanha minä jatkaa kohti uusia seikkailuja, mahdollisuuksia ja kasvua. Tänään kuitenkin aion vain kääriytyä sohvan nurkkaan kylpytakki päällä katsomaan leffaa ja ruokkimaan mielikuvitustani.