maanantai 14. syyskuuta 2015

Oppimaan opettelemista


Selailin vanhoja valokuvia ja tulin tosi hyvälle tuulelle! Kieltämättä ehkä jopa vähän haikee fiilis yritti iskeä, mutta toisaalta huomasinpa taas, kuinka kuinka hyvä tämä elämä onkaan. Kaikkineen vaikeuksineen päivineen, koska se mikä eilen tuntui isolta ja kamalalta asialta, voikin tänään olla jo oikeasti ihan vain hauska juttu.

En enää muista miltä tuntuu olla terve ja minusta niin on parempi. Tylysti ilmaistuna haikailu loppuu siihen kun ei tiedä paremmasta. En muista miltä tuntuu herätä virkeänä ja jaksaa olla aktiivisena koko päivän läpi. En muista miltä tuntuu, kun päiväunet olivat tavallisen arjen sijaan harvinaisuus. En myöskään muista miltä tuntuu nauraa oikein vapautuneesti ilman pelkoa katapleksiasta. Olen kuitenkin siinä mielessä onnellinen, että en myöskään muista miltä tuntuu pyöriä tuntitolkulla sängyssä saamatta unta.

Olen joskus miettinyt eroa miltä tuntuu olla koko elämänsä sairas ja miltä tuntuu sairastua kesken elämän. Ensimmäiseen en osaa vastata. Sairastuminen kesken elämän vaatii kuitenkin tahdonvoimaa totutella uuteen ja päästää irti menneestä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ns. uudenlainen elämä voisi olla vähintään yhtä hyvä kuin mennyt. Jos oikein tarkkaan katsoo ympärilleen voi huomata, että joskus kun meiltä otetaan jotain pois, voidaan meille tarjota jotain uutta ja ehkä parempaakin tilalle. Se on asennekysymys.


Saatuani diagnoosin ihmiset odottivat minun masentuvan tai reagoivan jotenkin negatiivisesti uutiseen. Minulla olisi kuulma ollut siihen kaikki oikeus ja se olisi ollut normaalein reaktio ihmiseltä. Ehkä minussa on jotain muutakin vinksallaan kun en kyennyt edes surkuttelemaan asiaa. Olin vain helpottunut. Viimenkin oudot oireet saivat selityksen, eikä tarvinnut enää epäillä omaa psyykettä öisten hallusinaatioiden takia. Tunsin oloni vain vapautuneemmaksi, kun tiesin, ettei minua enää rokoteta (tiedostettu sanavalinta) nukahtelusta. Toki on edelleen vaikeaa saada ihmiset ymmärtämään, ettei minulla ole asiaan osaa ekä arpaa, mutta pystyin vihdoinkin antamaan sen itse itselleni anteeksi.

Viime jutussa mainitsin, kuinka sairastumisen myötä olen joutunut juuri opettelemaan antamaan itselleni anteeksi ja laittamaan asioita oikeisiin mittakaavoihin. Ylipäänsä olen joutunut pohtimaan sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Melko pian alkuun opettelin luopumaan elämän liiallisesta aikatauluttamisesta, sillä puolen tunnit päiväunet venyivät välillä vahingossa kaksituntisiksi. Opettelin luopumaan kiireestä. Vieläkin huomaan itsessäni toisinaan hyvin pienen perfektionistin ja ehkä liiallisenkin halun menestyä, olla hyvä siinä mitä ikinä tekeekin. Opettelin näkemään itseni vielä entistäkin inhimillisempänä, koska aina ei vain jaksa. Eikä tarvitsekaan. Edelleen huomaan itsessäni palavan tarpeen menestyä ja pyrkiä olemaan paras, koska se on palkitsevaa. Tolkutan itselleni edelleen, että menestys ei tarkoita aina parhaana olemista. Joskus täydellisyyden sijaan on vain parempi keskittyä tekemään parhaansa omalla tavallaan. Olen opetellut huomaamaan, että on olemassa monenlaista menestystä. On vain opeteltava tunnistamaan, mikä tulee luonnostaan, eikä vaadi tarpeetonta itsensä ruoskimista.

Joskus -mutta ihan vaan joskus- on oikeasti fiksumpaa mennä sieltä missä aita on matalin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti