Työkokemuksista

Vapaapäivä ♥
Lupasin silti viimeksi fiilistellä työkokemusten merkeissä tällä kertaa.

Kevään työyhteisöjaksoilla sain siis Citymarketissa mielestäni ansaitsemaani kohtelua, sillä kukaan ei kiinnittänyt huomiota oireisiini tai kommentoinut niitä. Olen kuitenkin mielestäni työntekijänä aktiivinen ja reipas, sillä haluan todellakin tuntea ansainneeni palkkani. Joten yleensä kun palkka juoksee, juoksen minäkin.

Työmaailmassa on kuitenkin helppo huomata ihmisten ennakkoluulot narkolepsiaa kohtaan. Yleinen mielikuva on, että nukahdan vähänväliä ihan pystyyn, vaikka fakta on se, että oireiston voimakkuus on yksilöllistä. Olen toista kesää nyt palvelutiskimyyjänä S-Marketin tiloissa. Toissa kesänä hain samanaikaisesti töihin niin palvelutiskille kuin S-Markettiinkin. Hakulomakkeissa ilmoitin rehellisesti sairastavani narkolepsiaa. Sain paikan palvelutiskiltä, kun kerroin pärjääväni kyllä työpäivän ajan. Nähtyänsä kuitenkin pärjäämiseni tiskillä S-Marketin kauppias tarjosi minulle sittemmin töitä syksyllä.

Osa sairastuneista tutuistani ovat saaneet todella ennakkoluuloista ja mielestäni jopa syrjivää kohtelua työnhakutilanteissa. Jos kerrot rehellisesti sairaudesta, ihmiset usein säikähtävät väärien mielikuvien takia. On myös sanottu, että narkolepsiasta ei ole pakko kertoa työnantajalle. Tällöin syntyy kuitenkin todella helposti väärinymmärryksiä.Väsymyshetket on helppo tulkita vaikkapa laiskuudeksi, vaikka tästä ei todellakaan ole kyse.


Toisinaan taas kertominenkaan ei johda yhteisymmärrykseen. Aiemmin olin kaksi kesää töissä nimeltä mainitsemattomalla huoltoasemalla. Työskentelin lisäapuna ja tuuraajana sillointällöin myös vuoden ympäri aikatauluista, koulusta ja jaksamisestani riippuen. Kerroin täälläkin avoimesti sairaudestani. Työntekijänä väitän olleeni super. Omakehu saattaa vähän haiskahtaa, mutta kirjaimellisesti hääräsin hikipäässä kahden ihmisen työt päivän aikana. Silti koin, että panostani ei arvostettu ja lopulta kokemattomampia pyydettiin tuuraamaan mielummin kuin minua. Syykin selvisi näin parin vuoden jälkeen. Eräs paikan johtohahmoista oli törmännyt äitiini taannoin ja kysynyt joko olen parantunut. "Piti välillä patistella eteenpäin jatkamaan." Eli kertomisestani huolimatta työnantajia ei ilmeisesti ollut kiinnostanut selvittää ollenkaan mistä oli kyse ja he tulkitsivat sen laiskuutena, masennuksena tai jonain muuna ohimenevänä.

Loppuun haluan vielä korostaa, että nukahtaminen on yhtä paljon minun päätettävissäni kuin epileptikon epilepsiakohtaus. En usko, että kukaan potkisi ja patistaisi epilepsiakohtauken saanutta lopettamaan ja jatkamaan töitään. Miksi siis nukkuminen oireena herättää huomattavasti enemmän ennakkoluuloja ja paheksuntaa?