Ajatustulva

Tiedättekö, alkaessani kirjoittamaan, oli minulla ihan selvä pointti koko jutussa. Jostain syystä usein kuitenkin kirjoittaessani se alkuperäinen pointti johtaa johonkin toiseen ja lopulta tekstin alku ja loppu käsittelee ihan eri asioita. En kuitenkaan tahdo pitää kumpaakaan toistaan parempana ja toivon aina tekstin johdattavan sopivasti molempien pointtien äärelle. Täällä kun nyt ollaan niin kansainvälisiä, että monikulttuurisuuden kurssista napsahti täysi kymppi, päätin aloittaa tästä aiheesta ja salakavalasti sitoa sen siihen, mitä muutaman viime päivän aikana olen oppinut elämästä ihan käytännössä. Käytäntö ja teoriahan ovat kuitenkin aina kaksi täysin eri asiaa.

Meillä on äärettömän käteviä tapoja luokitella ihmisiä ja odottaa heiltä tietynlaista käytöstä. Kompastuskivenä kaikessa ihmisten lokeroinnissa lienee kuitenkin sen pinnallisuus: me arvioidaan jatkuvasti vain sitä, mitä näemme. Esimerkiksi ikä ja kokemus ei aina tuo mukanaan viisautta - on meinaan olemassa kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka kysyvät, mitä tapahtuu ja toisaalta myös niitä, jotka haluavat ymmärtää miksi tapahtuu. Ei elämä ole vain kahlaamista tapahtumista ja tilanteista toiseen, vaan se pelaa meidän kanssa jatkuvasti aarteenetsintää. Mitä useammin uskaltaa pysähtyä kuulemaan, sitä enemmän kuulee. Mitä useammin pysähtyy katsomaan, sitä enemmän oppii näkemään. Ennen kaikkea mitä useammin pysähtyy katsomaan pintaa syvemmälle, sitä enemmän merkityksiä elämä meille tarjoaa.

Välillä tuntuu, että kohtalo vie meitä kuin pässiä narussa. Elämässä harvat asiat on tarkoitettu meneväksi kuten olemme suunnitelleet, vaikka olemmekin siinä niin kovin taitavia. Sen sijaan elämässä asiat on tarkoitettu meneväksi juuri niin kuin on meille itsellemme parhaaksi. Oikeita asioita tapahtuu koko ajan ja oikeat asiat jäävät tapahtumatta. Ei yksi askel väärälle polulle tarkoita, että olemme hukassa. Se vaan palauttaa meidät takaisin sille polulle, joka on rakennettu meitä varten. Vähän sama asia kuin pienenä aina piti kävellä jalkakäytävän vieressä siinä nurmikolla vain huomatakseen, että on astunut taas koiran kakkaan. Tämä on varmasti yksi elämäni huonoimpia vertauksia, mutta ei meidän koskaan olekaan ollut tarkoitus kulkea siellä nurmikolla. Tai ehkä olikin.

Välillä elämässä on kiva sulkea silmät ja haaveilla hetki välittämättä todellisuudesta. Toisinaan se johtaa siihen, että joutuu kohtaamaan elämän realiteetit kantapään kautta. Toisinaaan se johtaa ihan hulluihin ajatuksiin, joista tulee ihan hulluja tekoja ja kohta huomaa olevansa ihan hullussa tilanteessa eli taas kerran pässinä narussa. Tähänastisen elämäni yksi suurimpia unelmia on kohta koettu ja voin sanoa, että sekuntiakaan en vaihtaisi. Arkeen paluuta helpottaa muutaman päivän vierailu Southamptonissa ennenkuin isken jalkani Suomen maaperälle. Odotan samalla tietoa, olenko päässyt keväällä viikoksi Puolaan opiskelemaan projektijohtajuutta. Samalla olen ottanut vastaan työpaikan ensi kesäksi Ahvenanmaalla. Hullua.