Ikävä

Näin tänään kodittoman. Luulin kauppareissulla, että joku on heittänyt pois rappukäytävän eteen vanhoja vilttejä ja sain melkein sydänkohtauksen, kun tajusin, että välissä nukkuu ihminen. Kaikki omaisuus oli ostoskärryssä vieressä. Kaupassa iski vähän huono omatunto, kun keräsin pekonia ja kananmunaa ostettavaksi leivän päälle. Takaisin päin kävellessäni katselin taas koditonta ja tajusin, kuinka onnellinen pitäisi olla siitä, että on koti. On joku paikka, mihin mennä illalla.

Samalla sekunnilla osasin tiivistää viimeaikoina harvakseltaan päässäni vilahtaneet ajatukset yhteen sanaan: koti-ikävä. Se ei ole sellainen ikävä, joka jäytää mahanpohjassa kokoajan tai sellainen ikävä, että tahtoisi pois maailmata omaan kotiin. Se on sellainen ikävä, missä kaipaa välillä omia rutiineja ja tuttuja juttuja ympärilleen. Kaipaan esimerkiksi omia siivousvälineitä, jotta tiedän mitä kuuluu laittaa minnekkin. Kaipaan vaatteita, koska matkalaukullinen vaatevarastoa tarkoittaa aika tylsää pukeutumista. Kaipaan omaa suihkua, koska tiedän tasan missä kohtaa säätöjä vesi on tarpeeksi lämmintä. Välillä tekisi mieli napata jonkun ohikulkijan koira kainaloon ja nuuhkia turkkia. Onneksi saatiin napattua lentokoneen viimeiset paikat Suomeen jouluksi. Se tekee ikävästä tavallaan katkeransuloista: tietää, että kohta näkee rakkaat ihmiset, mutta samalla tietää, että puolet tästä reissusta on silloin jo ohi.

Ikävä on kuitenkin ehkä yksi kauneimpia asioita maailmassa, sillä silloin tietää, mikä on oikeasti tärkeää ja mitä rakastaa. Tai että ylipäänsä rakastaa. On ihanaa, että on jotain, mitä ikävöidä.