En ole hernekeitto

Tämän piti olla ihmissuhdeteksti. Voin kertoa, ettei ole. Loppuun päästyäni huomasin ajautuneeni niin syviin vesiin, että toivottavasti joku edes saa ajatuksesta kiinni. Se kun meinaa välillä juosta niin kovaa, että karkaa kokonaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että monen päivän syvälliseen pohdintaan olen ajautunut purkkihernekeiton ansiosta. Kuvitelkaa. Töissä kävin tuotteiden päiväyksiä läpi ja kauhistuin huomatessani, että purkkihernekeitto voi säilyä neljä vuotta. Siellä se möllöttää peltipurkissa muuttumatta. Elämättä, kokematta, unelmoimatta. Sen ei koskaan saa käydä läpi vaikeita asioita vain löytääkseen kauniita asioita. Siitä koko ajatus lähti.

Se, mitä joku on joskus sanonut tai tehnyt voi tuntua pieneltä asialta, mutta ajatutua niin syvälle alitajuntaan, että jää vaikuttamaan - tiedostamatta tai tiedostettuna. Se, että on joskus mennyt rikki sisältä päin on ainakin omalla kohdallani rakentanut alitajuisesti muurin suojaamaan itseäni. Enkä tarkoita, että rikki mentäisiin aina toisen ihmisen toimesta, vaikka aina näin olen itsekin ajatellut. Asiaa mielessäni pyöriteltyäni tajusin, että tavallaan narkolepsiaan sairastuminen hajoitti koko entisen minäni ja sen todellisuuden, missä olin elänyt koko ikäni. Ensimmäiseksi piti päästää itse itsensä omien muurien läpi sinne syvälle sisimpään, missä on asioita, joita kukaan muu ei näe ja jotka itsekin tahtoisi unohtaa. Pelkoa. Heikkoutta. Arpia. Vikoja.

Se ei ole aina helppoa eikä nopeaa. Hiljakseen tutustuminen uudestaan omaan minään ja matka jonnekkin koskemattomaan olemattomuuteen ja näkymättömään pieneen palaan itsessään on varmasti elämän kovimpia oppitunteja. Usein ajatellaan, että hajoamisen hetkellä ollaan suurimman oppitunnin edessä. Itse hajoaminen ei kuitenkaan aiheuta meille tuskaa, vaan se, kuinka se pakottaa meidät löytämään itsestämme ne puolet, joita ei haluaisi olevankaan tai joiden ei edes aiemmin ole tiennyt olevan olemassa. En tykkää käyttää sanoja tuska tai kipu, koska ne ovat jotenkin vääränlaisia varsinkin tähän tekstiin. Olen enemmän mieltynyt englannin sanaan "pain", koska omassa mielessäni se kuvaa niitä sekä fyysisiä että henkisiä kipuja, joita ei voi sivuuttaa Buranalla. Ne pitää aidosti kokea.

Usein meditoinnin yhteydessä törmää lauseeseen "Minä olen rakkaus." Näissä kolmessa sanassa piilee uskomattoman suuri totuuden jyvänen, jota elämä kai yrittänee opettaa meille koko elämämme ajan. Minun sisälläni on jossain valo ja rakkaus, joka kulkee käsi kädessä kaikkein kipeimpien asioiden kanssa. Ne pitävät ikäänkuin kaikkea sitä kipua suojassa käsissään ja vaalivat niitä suurimpina aarteina, koska niistä kumpuaa myös se kaikki hyvä. Niiden etsiminen sattuu. Löytäminen sattuu. Joskus niiden kanssa eläminenkin sattuu. Ne ovat kuitenkin tavallaan ne koordinaatit ja resepti siihen, kun minusta tulee minä. Jonkun mielestä olen vääränlainen, mutta tärkeintä on tietää itse, että olen juuri oikeanlainen: juuri se uniikki taideteos, joksi minut on suunniteltu.

Minä olen rakkaus. Minun on täytynyt kuvainnollisesti kulke oma Via Dolorosani ennenkuin olen ymmärtänyt, että kaikki ympärilläni lähtee itsestäni. En voi tulla vahvemmaksi muiden ihmisten kautta. Ennen kaikkea voi tulla onnelliseksi muiden ihmisten kautta. Koska minuun sisääni on istutettu rakkaus, on minun opeteltava ensimmäiseksi rakastamaan itseäni niin kaikessa heikkoudessani kuin vahvuudessani. Se ei tapahdu muiden kautta tai muita ihmisiä rikkomalla, jotta pysyisin itse ehjänä, vaan päinvastoin. Tavallaan uskon, että elämän on tarkoitus tasaisesti hajottaa meitä, jotta muistamme taas kuinka tulla kokonaisiksi.

Pitää uskaltaa olla ne miljoona pientä sirpaletta käsissään, joita ei koskaan saa enää samalla tavalla ehjäksi kuin ennen. Pitää uskaltaa rakentaa jotain ihan uutta.