Keltainen toukokuu

Mulla on ihan huono omatunto tästä hiljaisuudesta! Koulu on kuitenkin hotkaissut ison osan mun ajasta ja illalla ei ole tehnyt edes mieli avata konetta, kun on istunut sen ääressä jo koko päivän. Vaikka olen yrittänyt tasaiseen tahtiin tahkota koulutehtäviä eteenpäin jo vuoden vaihteesta asti, niin loppukeväälle aina vaan kummasti iskee kiire. Eilen kuitenkin oli koko kevätlukukauden isoin päivä, kun esiteltiin "Big Bang"- tilaisuudessa projektitoimeksiantojen puolen vuoden työn lopputulokset. Ihan viime vuosina olen oppinut melko hyvin pois esiintymisjännityksestä, mutta voin sanoa, että eilen jännitti niin maan perusteellisesti. Alkuun kun pääsi, meni kaikki kuitenkin hyvin. Totesin taas kerran jopa jollain sairaalla tavalla nauttivani esiintymisestä.

Rakastan kevättä. Rakastan niin paljon koko sydämestäni, etten osaa kuvaillakaan! Aurinko herättää kaiken eloon pitkän pimeän jälkeen: luonto vihertää ja ihmiset kaivautuvat kodeistaan ulos. Ympärillä on niin paljon hymyileviä ihmisiä ja aurinko antaa energiaa. Tavallaan aiempina vuosina olen jopa vähän pelännyt kevättä, koska taidan kärsiä kevätväsymyksestä: kun muut nauttivat ulkona auringosta, olen vain halunnut kaivautua syvemmälle peiton alle. Tämä kevät on kuitenkin ollut ihan erilainen. Uskon, että se johtuu stressistä - hyvästä sellaisesta. Enemmän tai vähemmän kiire on pitänyt minut koko ajan liikkeellä ja aktiivisena. Stressi ei kuitenkaan ole lähtenyt hallinnasta niinkuin minulle usein käy. En romahtanut kertaakaan kevään aikana, vaan totesin aina, että kyllä minä selviän. Toki en kiellä etteikö välillä olisi väsyttänyt ihan kamalan paljon, mutta ylipäänsä ajateltuna tuntuu, että tämä kevät on ollut jopa lähellä energistä.

Kiire ja stressi pitää liikkeellä, mutta järkytyin, kun huomasin viime viikolla, miten varkain puihin on ilmestynyt lehdet. Kevät on sitä aikaa, kun tykkään tarkkailla luontoa ja seurata, miten se löytää värit pikkuhiljaa, Tänä vuonna kävi kuitenkin niin, että muistin pysähtyä ja katsoa ikkunasta ajatuksen kanssa vähän liian myöhään. Eipä tuo silti vähennä sitä mielihyvää, mitä saan vaan katsomalla uutta vihreää nurmikolla, ensimmäisiä kukkasia ja auringosta kimaltavia laineita satamassa. Luonto on jotain sellaista, mistä en koskaan halua erkaantua. Eilen makasin puolenyön aikaan parvekkeella katsomassa tähtiä taivaalla ja kuuntelemassa lintujen laulua. Ne on niitä hetkiä, kun tajuaa, miten kiitollinen kaikesta onkaan.