Otsikoton

Pääsiäinen on taas ollut hyvää aikaa hiljentyä pohtimaan omaa olemassaoloa ja elämän isoja kysymyksiä. Vastauksia löytyy huomattavasti vähemmän kun kysymyksiä, mutta ehkä kaikkeen ei olekaan tarkoitus olla selvää vastausta. Kaverit ovat keväthuumassa hankkineet itselleen miesehdokkaita, joten minulla on ollut enemmän kuin tarpeeksi aikaa olla omassa seurassani. Saatoinpa eilen tylsyyspäissäni vääntää koulutehtäviäkin taatakseni helpon ensi viikon.

Kävin viikolla juttelemassa meidän koulun oppilaspastorin kanssa. Muutama vuosi taaksepäin en olisi voinut kuvitellakaan tekeväni sellaista ja on taas aika kynnys myöntää se täällä. Mutta niin vain tein ja sovin uudenkin keskusteluajan: tuntui oikeastaan jopa vapauttavalta puhua isoja asioita. Ei siis oikeastaan edes mitään uskonnollista vaan ihan elämästä. Lisäksi tämä ihminen onnistui kumoamaan kielteisen mielikuvani pastoreista ja yleensä pappisihmisistä: ei mitään saarnaa, tuomintaa tai Raamatullisia elämänohjeita.

Päädyin viime yönä selailemaan puhelinta ja vastaan tuli mielenkiintoinen aihe. Selailin kahden eri vasta esikoisensa saaneen julkimon blogeja. Toinen synytti suurinpiirtein vatsalihakset loistaen suoraan salin kyykkypaikalle ja toinen totesi löytävänsä nykyään vatsastaan makkaroita ja jaloista selluliittia. Voitte arvata kumman instagramissa oli kuvia käsipainoista ja kumman lapsestaan. Samalla siinä mussuttaessani suklaamunia ja potiessani huonoa omatuntoa yösyömisestäni koin aika ison ahaa-elämyksen.

Olen aina ollut luonnostaan todella hoikka ja valitettavasti aina herkästi kommentoinut ihmisten paino-ongelmia. En voi vieläkään todellakaan sanoa olevani lihava, vaan vähän lihonut. Niin vähän, ettei ulkopuolinen sitä näe. Useampana päivänä olen katsonut itseäni peilistä ja puristellut kohtia, joista pitäisi kaventaa ja saada pois ylimääräistä ruokavarastoa. Tajusin kuitenkin, etten tee sitä siksi että minulla olisi huono olo, vaan siinä pelossa, että joku joskus huomaakin, etten olekaan ihan niin terveyshullu kuin välillä saatan vähän antaa olettaa. Tiedän pääseväni vaikka millaiseen kuntoon, jos vain haluaisin. Muttakun ei kiinnosta, ei sitten pätkääkään. Olen aina ollut vähän mustavalkoinen ruokavalioasioiden kanssa - joko syödään tai ei syödä ollenkaan. Ja syövänä ihmisenä olen onnellisempi. Kumpikohan vanhana kaduttaa enemmän, yöllä syömättä jätetty suklaamuna vai syöty?

Tämä oli alku ahaa-elämykseen. Jatkoin asioiden pyörittelyä mielessä vielä tänäaamunakin, koska joku oivallus tuntui olevan hyvin lähellä. Pidin viikonloppuna tyypillisen "minä-päivän", jolloin saa hemmotella vähän itseään. Iskin kasvonaamion naaman, koska se tuntuu hyvältä, mutta myös, että iho pysyisi hyvänä. Lakkasin kynnet koska huvitti, mutta myös koska ne näyttää kivalta. Ja tässä vaiheessa tajusin, miten paljon ihan huomaamattakin antaa muiden ihmisten vaikuttaa omaan elämään. Miten salakavalasti sitä tuleekaan onnelliseksi siitä, että näyttää kivalta ja hyvältä ihmiseltä muiden silmissä. Lopulta päädyin kirjoittamaan listaa, mitä haluan elämässä tehdä ihan vaan itseni takia. Päätin keskittyä valitsemaan onnellisuuden, joka lähtee itsestään, ei muista. Musta tulisi varmaan aika hyvä mindfulness-kouluttaja.

Kevät ja aurinko saa sekä naamani palamaan, mutta myös aivot käymään ihan ylikierroksilla kuten huomata saattaa. Kun on aikaa, on välillä kiva vaan heittäytyä ajatusten sekaan ja antaa niiden johdattaa jonnekin - oivallukseen, hämmennykseen tai vaikkapa meren rantaan aurinkolomalle - ei lopputuloksella ole niin väliä. Lopulta kuitenkin huomaa tilisaldosta välittämättä olevansa aina vähän rikkaampi ihmisenä.