Koen tällä hetkellä täysin tarpeettomaksi avautua omasta elämästä ja sen murheista viitaten Pariisin tapahtumiin. Päätin myös olla ottamatta kantaa asiaan millään tavalla, eiköhän tuota mediamyllytystä ole muutenkin jo ihan tarpeeksi. Ainakin minulle. Tänäaamuna löysin kuitenkin Facebookkini etusivulta iskujen aikana konserttitalossa paikalla olleen naisen tekstin:
" There's nothing that will fix the pain. I feel priviledged to be there for their last breaths. And truly beliving that I would join them, I promise that their last thoughts were not on the animals who caused all this. It was thinking of the people they loved. As i lay down in the blood of strangers and waiting for my bullet to end my mere 22 years, I envisioned every face that I have ever loved and whispered I love you. over and over again. reflecting on the highlights of my life. Wishing that those i love knew just how much, wishing that they knew that no matter what happened to me, to keep belieivng in the good in people"
Aion nytkin jättää koko kirjoituksen tähän ruotimatta sitä sen enempää. Herättäkööt se ihmisissä omia ajatuksia ja tunteita. Tänään olen kuitenkin katsonut ympärilleni vähän uusin silmin. Ymmärtänyt, miten paljosta olen kiitollinen. Ajatellut kaikkia ihmisiä, joita rakastan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti