Vähän vaikeampi päivä

Ei todellakaan mikään helppo päivä takana tänään. Kahden ja puolen tunnin päiväunien jälkeen en kuitenkaan enään sano, että paska päivä, vaan tyhmä päivä. Aivojen tilalle päähän olisi voinut tunkea vaikka puuroa ja lopputulos olisi ollut ihan yhtä hyvä. Tai huono.

Stressi väsyttää. Tällä viikolla loppuu koulun syksyn ensimmäinen moduuli ja koko jakson työt on periaatteessa kasattava portfolioon. Löysin sisäisen hiken itsestäni taas tämän syksyn myötä ja huomaan tavoittelevani hyviä numeroita vähän liiankin kunnianhimoisesti. Tai pääasia ei ehkä olekaan enää ne numerot, vaan vimmattu halu oppia ja olla itsensä takia hyvä. Olen myös huomannut lausahduksen "Mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa" käyvän toteen ja yritän antaa kaikkeni. Stressitaso on siis tällä hetkellä melko korkealla, mutta kyllä se tästä. Olen onneksi tehnyt tosissani hommia koko jakson ajan, jolloin tekemistä ei ole kasaantunut lamaannuttavan paljoa.

Eilen olin koulussa melkein kellon ympäri. Ei olisi ollut pakko ja olisin ehtinyt välissä hyvin kotiinkin. Päätin kuitenkin ottaa ylimääräsen ajan tehokäyttöön ja tehdä koulujuttuja. Pitkän päivän jälkeen uni kuitenkin tulee niin pian, että ei aivot ja kroppa kulje samaan tahtiin. Superväsymys ei siis suinkaan paranna yöunia, vaan aiheuttaa normaalia enemmän hallusinaatioita. Nukuin taas telkkari ja olohuoneen valot päällä koko yön.

Eksyin myös viikonloppuna pitkästä aikaa oikein kunnolla tyttöjen kanssa baariin, ja maksan siitä reissusta vieläkin kovaa hintaa.

Kaikki nämä yhteenlaskettuna aiheutti tästä päivästä ihan kamalan. Neljä viimeistä tuntia koulussa teimme asiakkaille palveluiden konseptointiprojektia. Valehtelematta pysyin maksimissaan aina vartin putkeen hereillä ja nukahtelin kesken puhumisenkin. Kaverini käski jo puolessa välissä minun lähteä kotiin nukkumaan, mutta en osannut päättää kumpi on asiakkaalle kamalampi teko: yrityksistä huolimatta nukahdella kokoajan vai vain luovuttaa ja lähteä kotiin. Kärvistelin päivän loppuun kuitenkin. Päivän päätyttä kaverini kysyi selviänkö yksin kotiin asti. Kotimatkalla joku onneton yritti vielä tulla kaupustelemaan sähköä, en voinut vastata mitään ohi kävellessäni, koska sain niin pahan katapleksian.

Narkolepsia on tauti, johon on suhtauduttava päivä kerrallaan. Välillä menee paremmin ja välillä vähän huonommin. Koskaan ei voi varautua etukäteen. Täytyy kuitenkin myöntää, että iltapäivän asiakasprojektitunneilla olisin voinut melkein kuolla häpeästä. Nukahtelu sopimattomassa tilanteessa tietysti hävettää, vaikka asiasta olisikin kertonut. Välillä on itsekin vaikea uskoa, että hereillä pysyminen voikin olla niin pirun vaikeaa. Tai kuten tänään, mahdotonta. En koskaan voi tietää, miten ihmiset oikeasti sutautuvat minuun tai ymmärtävät narkolepsiani. Toivon kuitenkin saavani armoa. Eihän se minusta ole kuitenkaan kiinni.

Taas on kuitenkin yksi vaikea päivä selätetty ja loppuviikosta on tiedossa jo paljon helpompaa. Ensi viikko on meillä syyslomaa, joten kohta pääsee oikeasti hengähtämään.