Kunhan kirjotin

Täällä ollaan. Pääsyy hiljaisuuteen on ollut ongelmat netin kanssa ja vähän myös inspiraationkin puute. Syyslomalla olisi ollut aikaa ja ajatuksia, mutta keskityin stressin nollaamiseen ja totaalilepoon. Tällä viikolla koulu on verottanut osansa, mutta olin myös opintojani varten järjestämässä keskiviikkona isoja opiskelijailtamia, mikä kieltämättä vaatii veronsa vielä tänäänkin.

Liian väsyneenä on täysin turha ruveta kirjoittamaan minkäänlaista tekstiä. Varsinkaan, jos on pelko, että joku saattaa sen vielä lukeakin. Liian väsyneenä ajatus puuroutuu herkästi, monta ajatusta sekoittuu yhdeksi ja nukahtaessa päälle jää automaattinen toiminta. Näiden kolmen summa on täysin käsittämättömät lauseet ilman päätä ja häntää. Esimerkkinä tästä muistan yhtenä iltana kirjoittaneeni lukioaikana jonkunlaista pohtivaa esseetä Minna Canthin Annaliisasta ja nukahdin tietysti kesken kirjoittamisen. Aamulla koneeltani löytyi lause " Annaliisan sanotaan olevan kiltti ja kuivaa ja hevoset tykkää taas." Vielä tänäkin päivänä olisin itsekin kiinnostunut tietämään, mitä on tapahtunut.

Syy, miksi intouduin vielä tähänkin aikaan kirjoittamaan on itseasiassa letut. Päätin vielä hetki sitten ruveta vääntämään lettuja, koska voin. Voimisesta tuli mieleeni kuinka paljon asioita loppujenlopuksi voinkaan tehdä, koska asun omillani. Tajusin, että olen pian asunut jo melkein vuoden omillani. En missään vaiheessa ollut huolissani selviytymisestä ylipäänsä arjen kanssa, mutta selviytyminen yksin narkolepsian kanssa mietitytti, olinhan vanhempien luona aina voinut kuitenkin luottaa siihen, että joku oli lähellä. Siispä olen vuoden aikana joutunut pohtimaan paljon jopa itsestäänselviltä tuntuvia asioita, mutta myös oppimaan ja oivaltamaan uusia ratkaisuja elämäni helpottamiseksi.

Varsinkin pitkän koulupäivän jälkeen niinkin yksinkertaiset asiat kuin kaupassa käynti ja ruoanlaitto eivät välttämättä olekaan narkoleptikkona enää niin yksinkertaisia. Kaupassa käynti ei nyt aiheuta kuin sen jaksamisen lähteä iltaisin ylipäänsä enää mihinkään. Ruoanlaitto kuitenkin on jo vuoden aikana ollut aikalailla tuuripeliä ja monta mielenkiintoista tilannetta, jotta elämä ei tuntuisi liian helpolta ja turvalliselta. Usein nykyään väsyneenä ruokaa laittaessani istun alas ja otan nokoset sopivan paikan tullen. Silloin kannattaa kuitenkin muistaa laittaa herätyskello päälle, sillä voin kertoa, että uunissa liian kauan muhiut ruoka ei herätä niinkään ruokahalua, vaan kiitollisuuden ruoasta ilman tulipaloja.

Syksyn tullen rakastan viljellä ympäriinsä vähän kaikenlaisia valoja ja tuikkuja. Turvallisuussyistä olen kuitenkin kieltänyt itse itseltäni oikeiden kynttilöiden polttamisen. Olen niin riskialtis tunari, että unohtaisin ne kuitenkin aina yksin palamaan. Siispä olen siirtynyt kokonaan patterikäyttöisiin tuikkuihin. Tarvittaessa käytän niitä yövaloinakin, koska niitä ei tarvitse vahtia koko aikaa ja ne eivät ole liian kirkkaita.

Yöoireet ovat melko pitkälti suhtautumisesta kiinni. On jotenkin äärettömän noloa herätä vielä tässäkin iässä painajaisista huutaen - yleensä vielä äitiä. Omassa kodissa äiti ei kuitenkaan tule paikalle, vaan on sanottava itse itselleen sen olleen unta. Viikko sitten yöllä oli taas niin vilkasta tässä asunnossa, että epäilin taas olevani hullu: milloin joku kävelee olohuoneessa, pyörii sängyn alla tai huutaa vaatehuoneessa. Silloin ei auta kun antaa periksi ja nukkua suosiolla valot päällä, koska se tuntuu helpottavan edes vähän. Kainaloon kannattaa ottaamyös ihan pienestä asti ympäri maailmaa mukana matkannut pupu, koska ympärille kannattaa kerätä turvallisuutta tuovia asioita.

Nyt alka tämä ihminen näin lettujen jälkeen olla aika puhki. Lopetan nyt, kun teksti on jollain tavalla edes ymmärrettävää. Jos vielä huomenna koen yritysjuridiikan läksypinon jälkeen halua kirjoittaa ja istua koneella, niin väsään jotain syvällisempää.