Pelko

"Vastoinkäymiset ovat monesti siunaus valepuvussa." 

- Jan Fridegård - 

Katsoin aamulla telkkarista Aivopeliä, joka käsittelee ihmisaivojen mysteerejä ja toimintoja. En yleensä jaksa kiinnostua kuin luontodokumenteista, mutta tämä ohjelma on katsottava aina, kun se sattuu telkkarista tulemaan! Halloweeniin sopien tämän aamun aiheena oli pelko: mistä se johtuu ja miten sitä tunnetaan. Oli mielenkiintoista todeta, että pelko on oikeasti aivojen tapa suojella meitä ja lähes kaikki pelko perustuukin ihmisen kehitykseen. Esi-isien oli taisteltava tai paettava, opittava pelkäämään vaarallisia hämähäkkejä ja käärmeitä, ja olemaan varuillaan pimeässä, missä ei nähnyt petoeläimiä ympärillä.

Pelkään pimeää, koska en näe mitään. Ja se, mitä näen, vääristyy ihan erilaiseksi kuin päivällä valossa. Pimeänpelkoa ei ole ainakaan auttanut narkolepsia, sillä pimeässä hallusinaatioita ja unihalvauksia tuntuu tulevan paljon herkemmin kuin valoisalla. Omassa kodissa mielikuvitukselle lisää potkua on antanut makuuhuoneessa pään taakse jäävä vaatehuoneen liukuovi. Sieltähän voi yöllä kävellä kuka vaan. Ratkaisin asian laitatuttamalla oven ulkopuolelle ison hakasen, jotta saan sen lukkoon, nyt sieltä ei ainakaan mitään elävää pääse läpi. Narkolepsian takia lisääntyneet pelot on oikeasti ihan tyhmiä, mutta minkäs teet, kun aistit ja järki pelaa eri maaleihin. Voitte vaan kuvitella, miltä tuntuu yöllä herätä siihen, että joku huutaa siellä vaatehuoneessa. Tai kävelee olohuoneessa hitaasti kohti makuhuoneen ovea. Tai seisoo sängyn vieressä.

Olen yrittänyt oppia pois pimeänpelostani. Helpoin tapa on pitää täyspimeys poissa yövalojen avulla. Olen kuitenkin yrittänyt myös psyykata itseäni kuvittelemaan, että pimeys on kuin iso peitto, joka ottaa syliin ja suojelee. Kaikessa turvattomuudessaan pimeys on kuitenkin tavallaan turvallista, koska vaikka se piilottaa kaiken minulta, se piilottaa myös minut muilta. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä en saa päätäni toimimaan niin kuin haluaisin. Pimeää tai ei, peittoa tai ei, ympärillä tapahtuu karmivan outoja asioita lähes joka yö.

Halloweenin suhteen minulla on jotenkin jakaantunut persoonallisuus; osaksi rakastan sen tuomaa väriä ja valoa pimeään syksyyn, mutta samalla myös inhoan sitä ihan vaan sen inhottavuuden takia. En tiedä onko Halloween pahempi tämän päivän kauhujen kurpitsajuhlana vai perinteisenä ympärillä hyörivien henkien juhlana - kumpaakaan en varsinaisesti elämääni kaipaa. Samaan kategoriaan päätyvät kauhujeffat, en voi katsoa niitä ollenkaan. Kaikki kauhuhörhöily, kummitukset, murhamiehet ja etenkin veri oikein ruokkivat jo valmiiksi vilkasta mielikuvitusta. Elokuvaa katsoessani haluan sen olevan viihdyttävää ja jättävän hyvän fiiliksen, en kuukausien unettomuutta.

Äärettömän sarkastisesti voisin todeta viettäväni Halloweenia lähes päivittäin pääni sisällä. Omat kauhuelokuvatkin pyörivät yksityisnäytöksenä omissa unissa. Kukaan ei osaa selittää, miksi narkolepsia aiheuttaa painajaisia. Kukaan ei myöskään osaa kertoa, miksi hallusinaatiot ja unihalvaukset ovat lähes poikkeuksetta aina pelottavia. Ehkäpä vielä jonain päivänä opin kääntämään asiat ylösalaisin ja joskus vielä näenkin huoneessani vain koiranpentuja. Ja pinkkejä poneja. Ja kukkia. Ja komeita miehiä.