Ikioma hankala elämä

Kuvitelkaapa jos meidän elämästä voisi piirtää kirjaan. Kirjan, jossa ei olisi lainkaan sanoja, olisi vaan erilaisia kuvia ja värejä. Kirjasta löytyisi sivuja täynnä tummia ja kirkkaita värejä, joko yksi yhdellä sivulla tai kaikki yhdessä sekaisin. Jokaisen oivalluksen, ajanjakson, oppimisen ja kasvamisen myötä siirtyisimme aina uudelle sivulle. Jokaisella uudella sivulla olisimme tietyllä tavalla aina uusia ihmisiä. Sivuilla voisi palata tarvittaessa taaksepäin käsittelemään vielä käsittelemättömiä vanhoja asioita, mutta laitettuasi pisteen sivun loppuun, ei edessä olisikaan kuin uusia, puhtaita sivuja. Jokaisella sivulla olisi kuitenkin pysyttävä niin kauan, että on valmis itse piirtämään pisteen.

Olen yli vuoden pysynyt erään asian suhteen paikallani pohtien ja pyöritellen sitä mielessäni. Asian, jota en pystynyt käsittelemään jostain syystä pitkään aikaan loppuun asti. Luulin monesti jo ottavani kynän käteeni ja piirtäväni pisteen, kunnes huomasin, etten olekaan siihen vielä valmis. Yleensä mieleni käsittelee asiat järkevästi ja melko nopeastikin, mutta tämä oli piirtänyt kirjaani normaalia vahvemman viivan. Viimeviikolla kuitenkin täysin odottamattani olin pohtinut asiaa tarpeeksi. Pääsin viimeinkin piirtämään pisteen, joka henkisesti samaan aikaan tavallaan vielä vähän sattui, mutta kuitenkin niin vähän, että tein se mielelläni.

Koin oivalluksen, jota olin odottanut jo yli vuoden. Viimeinkin olin nyt päässyt siihen pisteeseen, jossa sydäntä kovempaa puhuikin järki. Tai sitten vaan sydän oli lopultakin oppinut luottamaan järkeen. Mieltä vaivaava asia oli tuntunut vähän samalta kuin yrittäisi kävellä kovassa tuulessa sateenvarjon kanssa: joko pusket väkisin eteenpäin, vedät sitä perässäsi tai sitten se kääntyy aina väärin päin. Nyt päätin kuitenkin opetella nauttimaan sateesta ja päästää varjosta irti.

Olen avoin tulevaisuudelle. En sulje pois ajatusta, etteikö jokin jo tällä hetkellä vanha asia tai ihminen palaakin yllättäen elämääni vuosien päästä. Ehkä se asia palaa jälleen piirtäen lyhyen viivan kirjaan samalla värillä kuin aiemminkin, tai ehkä tällä kertaa jättääkin jälkensä myös kirjan loppuun asti ihan uusin sävyin. Mikään ei ole mahdotonta, jos on vain kääntänyt jo uuden sivun. Sivun, jossa on uutta tilaa. Sivun, joka kaipaa ihan uusia värejä.

Joskus elämässä sivut kääntyvät vikkelästi, joskus hitaasti, Toisille sivuille mahtuu enemmän ajatuksia, askelia ja jälkiä kuin toisille sivuille, mutta yksikään niistä ei ole turha. Jokainen niistä tekee meistä sen ihmisen, mikä olemme tänään. Tänään minä seison uuden sivun alussa valmiina ottamaan uusia ja kevyitä askelia, erilaisia kun pari viimeisintä. Uusien askelten pitää antaa tulla sellaisina kuin ne ovat ja meidän pitäisi vain opetella hyväksymään ne kaikki. Pitäisi opetella luottamaan siihen, että vaikka jokainen askel ei voi olla aina helppo, se vie meitä aina oikeaan suuntaan.

 Loppuun vielä päivänfiilis-biisi !