Kello on 3.31. En halua nukkua. Ihan kuin sitä minulta kysyttäisiin.
Melkein pari viikkoa meni jo liiankin hyvin. Eilen päivällä käväisi niin pikainen ajatus päässäni, ettei se oikeastaan edes ehtinyt virallisesti ajatukseksi asti: ”Aika monta yötä olen nukkunut jo ilman painajaisia. Illalla olen sammuttanut kaikki valot. Telkkarikin on pysynyt kiinni koko yön.” Tämä ajatus oli virhe. Koska painajaiset tulevat ja menevät aina jaksoittain ja niissä toistuu sama teema, päästin tämän ajatuksen myötä myös painajaisen päähäni sekunnin sadasosaksi. Sen verran kuitenkin, että tässä sitä nyt ollaan. Koomisinta tilanteessa on se, etten halua laittaa silmiä kiinni, koska tiedän mitä on luvassa. Vaan eipä kysytä mitä haluan ja mitä en.
Toisaalta nämä on myös niitä harvinaisia heikkoja hetkiä, kun tekisi mieli kysyä miksi. Miksi minä? Minä, jolla on kuitenkin unelmia ja tavotteita elämässä. Polte pysyä liikkeessä. Eikö tästä maailman ihmisjoukosta olisi löytynyt joku elämämkoululainen, joka makaa sängyn pohjalla päivästä toiseen vapaaehtoisesti harrastaen narkolepsiaa terveenäkin, eikä enempää elämältään edes halua. Toisaalta en pystyisi koskaan samaan tekoon kuin THL. En ikinä pystyisi vaihtamaan terveen ihmisen kanssa tilannetta päittäin, vaikka siihen saisinkin mahdollisuuden. Tuskinpa nukkuisin yhtään sen enempää siinäkään tilanteessa – en painajaisten, vaan omatuntoni takia. One word: kohtalo. Kaikella on merkityksensä.
Annoin äsken periksi. Kävin laittamassa valoja päälle ja telkkarista Harjun ja Pöntisen taustamusiikiksi. Mielestäni kyseinen kanava saisi luovuttaa pikkuhiljaa minulle jonkunlaisen tunnustuksen ahkerasta asiakkuudesta. Jollain surkuhupaisalla tavalla yritän lohduttaa itseäni sanomalla, että kohta helpottaa. Olen nimittäin omalla kohdallani huomannut painajaisilla ja kuukautiskierrolla vahvan yhteyden. Hyvässä lykyssä saatan saada välissä jopa viikon verran suhteellisen hyviä yöunia ilman painajaisia, kunnes ollaan taas tässä pisteessä. En tiedä kuinka montaa oravanpyörää voi pyörittää samaa aikaan, mutta näköjään päivittäin ja kuukausittain se on mahdollista.
Minulta kysytään usein miksen katso kauhuelokuvia. Vastauksena syytän vilkasta mielikuvitustani. Usein totuus kuitenkin tuntuu olevan, ettei minun tarvitse katsoa painajaisia enää elokuvan muodossa, sillä teen sen joka yö unissani. Halusin tai en. En tiedä, kuinka moni on nähnyt elokuvan Nightmare on Elm Street. Minä nimittäin en ole. Satuinpahan joskus kuitenkin nuorena tyhmyyspäissään katsomaan kyseisen elokuvan trailerin ollessani rakastunut Kellan Lutziin ja väitän, että jos minua pyydettäisiin kirjoittamaan pahimmat painajaiskauteni elokuvaksi, vastaisi lopputulos melko lailla kyseistä traileria. Erona vaan, että se on minun oikea elämä. Ehkäpä alankin käsikirjottaa kauhuelokuvia.
Ei saa kuitenkaan vajota synkkyyteen. Aamulla taas nousen ja loistan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti