Valitettavasti hauskanpidon varjopuolena tänään vahvasti taas läsnä oli katapleksia. Stressin takia on muutamana viime päivänä muutenkin pitänyt vähän jarrutella itseään pysyäkseen tolpillaan. Tänään kuitenkin viestissä ja hippaleikeissä totesin taas urheilusuorituksen jäävän hyvinkin vajaaksi: on meinaan jokseenkin hankalaa yrittää juosta ja nauraa samaan aikaan, kun jalat ei vaan kanna. Vaikka itse yritän suhtautua oireisiin positivisesti ja nähdä ne vain osana nykyistä elämään, voisin silti maksaa omaisuuden edes yhdestä terveestä päivästä. On ihan mahdotonta yrittää kuvailla tunnetta, kun ihmiseltä viedään kyky nauraa ja iloita sataprosenttisesti. Toisaalta, yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttiakin on tarpeeksi, jos osaa ottaa siitä kaiken irti ja katsoo asioita oikeasta vinkkelistä.
Olen aina todennut kuuluvani siihen joukkoon ihmisiä, jotka eivät oikeasti koskaan osaa kasvaa aikuiseksi. Se, että ihminen osaa heittäytyä tilanteeseen ja olla välillä vähän nolokin, on mielestäni äärettömän ihailtava piirre muissa. Ei meidän tarvitse kadottaa sitä sisäistä lasta iän myötä mihinkään, jos tarvittaessa osaa hypätä mukaan aikuistenkin leikkiin. Paikallisilla on varmasti ollut ihan yhtä hauskaa meitä ihmetellessä kuin meillä itsellämmekin. Harvemmin sitä valitettavasti kuitenkaan törmää joukkoon aikuisia ihmisiä leikkimässä lumihangessa kuin lapset.
Tänään on kiistattomasti ollut yksi vaihdon parhaista päivistä, vaikka itse sanonkin. Tämän päivän aikana näin ympärillä niin paljon iloa ja naurua, että tuntuu entistä haikeammalta päästää irti näistä ihmisistä. Toisaalta kaikki hyväkin loppuu aikanaan - ei kai mikään olisi hyvää, jos se jatkuisi ikuisesti. Osaisipa joka ilta käydä nukkumaan yhtä kiitollisena ja onnellisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti