Vähemmänkin on tarpeeksi

Olen tehnyt jo melkein vuoden päivät 80% työpäivää. Huomasin viiden kuukauden työharjoittelun aikana, että en yksinkertaisesti pysty selviytymään täydestä työajasta. Stressitasot nousivat, kun työpäivän jälkeen raahauduin kotiin vain kirjaimellisesti nukkuakseni yöuniin asti, jotta jaksoin taas aamulla töihin. Stressi pahentaa väsymystä ja pian oravanpyörässä juokseminen alkoi käydä sietämättömäksi niin kotona kuin työpaikallakin. 

Lyhyempi työpäivä on ollut omalla kohdallani loistava ratkaisu, vaikka sekään ei estä nukahtelemasta työpäivän aikana. Olo on kuitenkin kaikin puolin virkeämpi ja hitaasti arkeen on alkanut taas mahtua myös ystävät ja liikunta. Ruoka maistuu taas normaalisti, enkä enää heräile yöllä lukemaan työsähköpostia vain varmistuakseni, olenko muistanut lähettää sen ja sen sähköpostin. Ylipäänsä tuntuu, että elämä kiinnostaa enemmän ja että ympärillä on paljon uutta ja mielenkiintoista opittavaa. 

Koska en näe minkäänlaista mahdollisuutta palata takaisin täyteen työpäivään, hain keväällä Lääkevahinkovakuutuspoolilta ansionmenetyksiä. Käytin monta tuntia tarvittavien lausuntojen ja paperien metsästykseen ja pari viikkoa sitten sain viimeinkin päätöksen. Lääkevahinkovakuutuspoolin lääkäri on minua koskaan tapaamatta päättänyt, että olen täysin työkykyinen, sillä selvisin työharjoittelustani täydellä työajalla. Vastoin työnantajan, hoitavan lääkärin sekä itseni lausuntoja on täysin vieras ihminen kiitokseksi kovasta työstä työpaikan eteen päättänyt, että en vieläkään tee tarpeeksi. Laitoin päätöksen bumerangina takaisin ja vaadin päätöksen uudelleenkäsittelyä, nyt odotan innolla vastausta. Kuinka kauan ihmisen pitää jaksaa todistella olevansa sairas? Mikä on tarpeeksi?

Olin selvästikin taas innostunut liikaa ja unohtanut omat rajoitteeni, sillä ilmoittauduin viime viikolla mukaan kahteen täysipitkään koulutuspäivään. Aiheet olivat tuttuja, mutta tietysti ensimmäisenä mielessä oli huoli nukkumisesta. Kouluttajat suhtautuivat siihen kuitenkin leppoisasti. Näiden kahden päivän aikana sain kuitenkin aiheutettua itselleni kamalan stressin: en edes pysty selittämään, kuinka tarkasti jouduin suunnittelemaan nuo kaksi päivää jo hyvissä ajoin etukäteen niistä selvitäkseni. Päivän aikana pitäisi saada kuitenkin nukuttua, ettei ala väsymyspäänsärky. Kauppaan ei illalla jaksa, joten siellä pitää käydä etukäteen. Ruokaa ei jaksa tehdä, se pitää olla valmiina. Jollain pitää päästä kotiin ja pysyä matka hereillä. Seuraavaksikin päiväksi pitää olla puhtaat vaatteet. Sen lisäksi illalla pitää jaksaa hoitaa tavalliset askareet kuten peseytyminen.

Yritin koulutusten jälkeen väsyneenä kirjoittaa tuntemukseni ylös, jotta osaan sen selittää teillekin. Tarpeeksi kovassa väsymystilassa oma toiminta on kuin hidastetussa filmissä ja kaikki tekeminen vaatii paljon aikaa. Katsoin kellosta, että pelkkä iltapala ja peseytyminen vei lähes kaksi tuntia. Oma kroppa tuntuu vieraalta ja keskittyminen katkeaa herkeämättä: sen takia yksinkertainenkin asia kestää kauan. Pienikin liike vaatii valtavasti ajattelua ja keskittymistä ja oikeastaan mietinkin, että olo vastaa vahvaa humalaa ilman hauskaa osuutta. Lisäksi tuntee, kuinka sänky tai sohva kutsuu jatkuvasti… ”jos kävisi pitkälleen sohvalle vaan niin hetkeksi, ettei ehdi nukahtaa”.

Onneksi nyt viikonloppuna on ollut aikaa palautua. Onneksi saan myös hallinnoida itse kalenterini, joten poikkeuksellisista ja pitkistä päivistä saan syyttää ihan vaan itseäni. Intohimoa riittäisi, mutta kroppa ja aivot ei aina jaksa pysyä perässä. Moiset pitkät päivät muistuttavat taas omasta inhimillisyydestä. Toisaalta ne ovat myös merkki siitä, että en parhaalla tahdollanikaan pysy muiden mukana pitkässä päivässä. Päätti Lääkevahinkovakuutuspooli sitten mitä tahansa, tiedän itse, että olen vähemmälläkin tarpeeksi.