Kiitos sinä ihana ja mysteerinen lukija, joka lähetit ihanaa
ja voimaannuttavaa palautetta viimeisimmän julkaisun jälkeen! Ei tässä elämässä
ole tärkeää olla niin suuri ja voimakas, että pystyy liikuttelemaan massoja. On
tärkeämpää pystyä koskettamaan aidosti edes yhtä ihmistä. Positiivisuuden
kierre on aina tervetullutta!
Muutamat vapaapäivät olen nyt käyttänyt patikoimalla
saarella. Viimeksi samoilin melkein kolme tuntia saaren päähän syömään reppuun
pakatun välipalan meren rannalla. Siellä sitä aina muistaa, miksi täällä
ollaan. Pitkät työpäivät ja -viikot kun tuntuvat välillä kadottavan sen
ajatuksen, miten hieno paikka ympärillä onkaan. Myös ajatus tuntuu paljon
kirkkaammalta rantakalliolla. Olen yrittänyt aina ulkoillessani kävellä pätkän
ilman kenkiä ja imeä energiaa luonnosta – etenkin juoksemisen jälkeen tuntuu
taivaalliselta ulkoiluttaa jalkapohjia viileällä hiekkatiellä. Ja joka kerta
nipistelee vähemmän ja vähemmän.
Töissä menee vaihtelevasti. Pääosin hyvin. Ensimmäistä
kertaa elämässäni olen kuitenkin siinä tilanteessa, että liian suuret
näkemykselliset erot esimiehen kanssa on johtaneet tilanteeseen, jossa olen
jopa harkinnut irtisanoutumista. Käyn sisäistä kamppailua rahantarpeen ja
itsensä arvostamisen välillä. Suoraan en sen enempää mitään sano, mutta välillä
tuntuu turhalta tuhlata omaa osaamistaan seisomalla uppoavan laivan kannella.
Rahamaailmassa kun ei aina riitä, että on mukava ja hieno ihminen. Menestykseen
tarvitaan myös rohkeutta, kipinää ja osaamista. Samoista syistä hylkäsin juuri
itse hyvän tarjouksen ryhtyä osakkaaksi yritykseen, joka herättänyt itsessäni
tarpeeksi intohimoa.
Jo muutaman päivän ajan on mielessäni kytenyt ajatus. Se on
semmoinen ajatus, joka seisoo ihan vieressä, mutta siitä ei saa kiinni. Tuntuu,
että elämä yrittää sanoa jotain. Se hokee viestiä ikkunan takana niin, että
näkee sanojen muodostuvan, muttei kuule niitä. Sisällä on jännä tunne siitä,
että joku oivallus on iskemässä hetkenä minä hyvänsä. Toisaalta tiedän, että
kyllä se sieltä selkenee, kun aika on oikea. Ehkäpä taas vain mieli
valmistautuu jo kotiin palaamiseen: minulla taitaa olla jonkunlainen elämän
murrosvaihe edessä, kun alan seuraavaksi kirjoittamaan itseäni koulusta ulos ja
miettimään elämälle suuntaa.
Kaikesta huolimatta sisällä on kuitenkin rauha ja tasapaino.
Tänä kesänä olen oppinut, että elämä on oikeasti aika lyhyt. Siksi siitä pitää
tehdä itselleen paras mahdollinen. Tehkää elämästä oma kuvanne.
