Ljubljanassa en saanut taksia kiinni päästäkseni lentokentälle. Viidennen puhelinsoiton jälkeen alkoi jo iskeä hätä, vaikka onneksi olin varannut paljon aikaa. Naapurin raksamiehet ymmärsivät sen verran englantia, että yrittivät kukin omasta puhelimestaan saada minulle taksia tupakkataukonsa aikana. Ei onnistunut. Lopulta jouduin kipittämään jo toistamiseen saman päivän aikana lähimpään hotelliin pyytämään apua. Respan tyttö lupasi soittaa jonon ohi suoraan taksia ajavalle tuttavalleen. Onnistuin vielä nukahtamaan hotellin aulaan odottaessani taksia ja lopulta samainen tyttö joutui herättämään minut, koska taksi odotti pihassa.
Gatwickin lentokentällä luovin tieni näppärästi aamupalan kautta lähtöportille hyvissä ajoin. Totesin aikaa olevan vielä reippaasti ja pistin silmät kiinni. Yhtäkkiä herään ihan umpiunesta, kun vieras nainen kysyy varovasti tökkien olenko menossa Helsinkiin. Yli puolet ihmisistä oli jo koneessa ja lähtöportti sulkeutumassa. Enpä vielä koskaan ole julkisella paikalla nukahtanut niin syvään uneen, etten heräisi aina muutaman minuutin päästä tai viimeistään kuulutuksiin. Myönnetään, että osuutensa asiaan oli Sputhamptonin etapilla, missä pojat houkuttelivat minut mukaan koulunsa juhliin. Ei kyllä tanssijalka vipattanut ollenkaan, mutten kehdannut kieltäytyä, kun olivat ostaneet minulle lipuksi kelpaavan t-paidan ja ystävällisesti vielä koristelleetkin sen minua varten. "Not a complete bitch." Tämä oli vanha vitsi viime vuodelta, mutta silti edelleenkin otan sen kohteliaisuutena.
Helsinki-Vantaan lentokentällä en saanut puhelinta yhdistettyä verkkoon. Reissun aikana oma SIM-korttini koki kovia ja Slovenian prepaid ei luonnollisestikaan toimi rajojen ulkopuolella. Lopulta jouduin kysymään Helsinki Regionin tiskiltä puhelinta lainaan. Piti ilmoittaa aikatauluja kaverilleni, joka lupasi tuoda avaimet, jotta pääsen sisään omaan kotiini. Onneksi olin varannut aikaa tarpeeksi jokaiselle etapille ja ehdin napata kahviosta ruisleivän ja Runebergin tortun odottaessani bussia. Maistui meinaan melkosen hyvältä!
Lahdessa päätin säästää viimeisiä roposiani ja retuuttaa yhteensä melkei 40-kiloiset matkalaukkuni itse kotiin sen sijaan, että olisin maksanut muutaman euron taksista. En kuitenkaan ajatellut, että yli puolet matkasta on ylämäkeä. Olin jo muutaman päivän ollut kipeänä ja kun tähän yhtälöön lisätään astma ja aikainen aamuherätys, olin varma että kuolen ennen kotiovea. Pysähdyin välissä keräämään itseni ja ottamaan happea, kun täysin vieras nuori mies tarjoutui auttamaan laukkujen kanssa. Se siitä vahvasta ja itsenäisestä naisesta, mutta sainpahan itseni ja tavarani lopulta kotiin asti.
Kotiin päästyäni sängyssä odottivat puhtaat lakanat ja pöydällä oli lappu parhaalta kaveriltani. "Kiitos kun tulit kotiin." Samassa hetkessä ymmärsin, että piti näköjään matkustaa puoli maailmaa tullakseni takaisin kotiin ja ymmärtääkseni, että vaikka ei aina siltä tuntunutkaan, on rakkaus ollut mukanani koko ajan.
